tiistaina, tammikuuta 31, 2006

Tarmo II

Tätä on pakko jatkaa, koska edellisen viestin kommenteissa keskustelimme asiasta enemmänkin. Merkittävä osa asiaa oli se, että Tarmon kuvista on pulaa. En ole varma, onko se ongelma, mutta tässä on jokunen kuva Ylen aamutv:n haastattelusta.



















Tarmo halusi jo pienestä pitäen toimittajaksi. Vanhemmat varoittivat, että toimittajan työssä ryypatään paljon eikä palkkoja saa ajallaan. Mutta Tarmo ei lannistunut. Hänestä tuli toimittaja. Palkat on maksettu ajallaan ja vähemmän on tullut ryypiskeltyä.



















Tarmo pääsi jo 1960-luvulla mukaan radikaalien kekkereihin, mutta sielläkään hän ei malttanut maistaa muuta kuin totuutta. Valistusmielinen mies kertoi haastattelussa: "Haluan kertoa, mitä tapahtuu". Tarmo uskoo siihen, että tv näyttää sen, mitä tapahtuu todella.



















1970-luvun vaalejakaan ei voi muistella ilman Tarmoa. Tosin epäselvää on, miksi vuonna 1975 pidetyt Metalliliiton vaalit televisioitiin. Epäselvää on myös se, millaista dramatiikkaa Tarmo vaaleista rakensi, ja voiko Metalliliitosta ylipäänsä rakentaa televisuaalista dramatiikkaa. Ehkä dramatiikka on tässäkin "kynän päässä". Kuva on varmasti lähetyksen alusta, koska takki on vielä päällä.



















Päähenkilö korostaa itse sitä, että kyse on aina tilannekomiikasta. Aika yllättävä kommentti mieheltä, joka katsojalle näyttäytyy vakavana asianpuhujana. Mutta vakavuuskin on vain silmänlumetta, sillä poliittisen peltikuoren alta pilkistelee siellä täällä leikkisä pojanviikari. Sitä osoittaa sinällään jo gallupien julkistamiseen liittyvä karnevalismi. Ehkä juuri piilotetun karnevaalin takia Tarmo vetoaa. Onneksi hän ei eläkepäiviensä myötä häviäkään televisiosta kokonaan. Tästä lähtien hän laukoo totuuksia Lauantaiseuran tiimissä Hannu Lehtilän apumiehenä ja selostaa televisiossa eduskunnan kyselytunteja. Vielä näemme siis, kun Tarmo...



















...selittää ja Tarmo...



















...jopa hymyilee.

Pitäisiköhän siksi maksaa tv-lupamaksutkin mukisematta?

maanantaina, tammikuuta 30, 2006

Tarmo


Kerron lyhyesti, mitä eilispäivästä jäi mieleeni:


Ennen vaalilähetystä ystäväni soitti ja totesi, että on kumma, ellei lähetyksen lopussa esitetä Tarmo Ropponen -retrospektiivia. Ei esitetty, vaikka olin sitä varten virittänyt videot oikealla taajuudelle. Vaikka nyt harmittaa, niin onneksi on olemassa edes joitain kuvia, joissa näkyy vaalistudion numeromiesten hikisen työn perusta: tuolin selkämykselle asetettu takki, paidan rennoiksi käännetyt hihat, pöytään nojaavat kyynärpäät, sormissa keltainen lyijykynä aivan kuin vielä voisi jostakin ilmestyä uusia kuvioita. Pöydällä lojuvat epämääräiseltä näyttävät paperipinot korostavat hektisyyttä, ajanhermon aggressiivisuutta ja paperien päällä makaavat silmälasit tarkkuutta. Mutta kun tulos on selvä, kiire ohi, voi jo napata kuulokkeen korvastaan ja hymyillä. -Saimme pitää presidentin, jonka takia valitsin tämän solmion, Tarmo ajattelee.

sunnuntaina, tammikuuta 29, 2006

Final countdown?


Niin mielelläni agitoisin, mutta ei minusta ole agitoimaan.

Eilisiltana keskustelimme tulevasta vaalipäivästä. Keskustelimme laiskasti, jutustelimme niitä näitä. On jo kauan ollut selvää, kenen on ääni saaman. Juttu kulki television ääressä vaaleista kuviin, kuvista vaaleihin ja taas jonnekin muualle. Välillä kävimme antamassa ystäviemme kissoilla raksuja. Kissa-allergikkokin on mielissään, kun seuraa on kaivattu. Me olimme kissoille nouseva päivä, pöty pöydässä (tarkemmin sanoen lattialla mutta kuitenkin). Kissat saivat tänäaamuna taas pöperönsä. Illalla me saamme presidentin.

Kun eilen maistelin viiniä, aloin muistella menneitä. Televisio tykitti kuviaan, mutta vaimensin sen äänet. Menneisyys alkoi vyöryä korviini rahisevista vinyyleistä. Mennyttä on se, mikä on tapahtunut ennen nykyhetkeä. Tämä pitänee paikkansa, vaikka nykyisyyttä ei ilman mennyttä olemassa olekaan. Nykyisyyshän on olemassa vain menneisyyden läpi kulkien. Nykyisyys on kuluneen ajan valikoivaa kumuloitumista, joka muuttuu jatkuvasti tulevaisuudeksi. Oikeastaan nykyisyyttä ei näin ajatellen ole olemassa. Kun Martti Syrjä laulaa ”ei huomista, ei eilistä, vain tämän hetken voit nähdä peilistä”, hän on oikeassa, mutta peilissä näyttäytyy vain katoamisen piste. Nykyhetki on ”nyt”, eikun ”nyt”, eikun ”nyt”, eikun ”se meni justiinsa”.

Jossakin vaalikeskustelussa ehdokas Niinistö totesi, että ehdokas Halosen mukaan tulevaisuus on jotakin, joka on vasta tulossa, kun taas hänen itsensä mukaan me elämme jo tulevaisuudessa. Kyse on teoreettisesta retoriikasta, joka on ominaista jokaiselle, joka yrittää kammeta valtaa paikaltaan "kansan tahdon” mukaisesti. Jos kansa menee mukaan retoriseen liirumlaarumiin, kansa on tyhmä, ja sitähän me olimme jo vaalien ensimmäisellä kierroksella.

Jotta tästä tekstistä tulisi riittävä sekamelska, palaan menneisyyden musiikkiin. Valmistauduin tämän päivän vaaleihin kuuntelemalla musiikkia, joka totesi, että ”vanhassa vara parempi”. Ihmetellen vetelin hyllystä levyjä, joita en muistanut omistavani. Yksi levyistä oli orkesterilta, jota itseään vakavasti otettavana musiikkidiggarina pitävä ei halua edes sanoa ääneen. Se on vakavasti itsensä ottavan musiikkidiggarin tappio. Scorpionsin Fly to the Rainbow’n (1974) nimibiisiä kuuntelin seitsentoistakesäisenä pimeässä huoneessa. Nyt, kun neula rahisi pitkin vinyyliraitaa, en ihmettele miksi. Scorpionshan on ollut varhaisvuosinaan parhaimmillaan silkkaa progea. Poissa ovat 1980-luvun massaviihteen siirappielementit.

Taas kerran hämmästelen sitä, miten kuuntelijat pystytään tunkemaan siihen tiukkaan muottiin, jossa ei tarvitse ajatella vaan riittää, että on hyvä, nuorekas fiilis. Tuota fiilistä voisivat kuvata "Fly to the Rainbow" -biisin sanat I’ve seen the giant city of atlantis, / Sinking into an eternal wave of darkness. Jotta biisin sanat eivät olisi ennuste tästä päivästä ja tulevaisuudesta, on osattava tehdä ratkaisu muuten kuin fiilispohjalta. Muuten on vaarana se, että nuoret silmälasipäiset ikuisesti pimeätä hymyään hymyilevät nuoret miehet sanelevat meille sen, mitä kulloinkin tulee tehdä.

lauantaina, tammikuuta 28, 2006

Kohti punaista planeettaa


Me emme ole yksin. Ainakin toivoisimme, että emme olisi. Toive on erittäin lujassa. Näin ajattelin taas, kun luin uutisen, jonka mukaan ulkoavaruudesta on löytynyt planeetta, joka muistuttaa maata enemmän kuin mikään aiemmin löydetty planeetta. Siellä voi olla elämää!

Hienoa, mutta entä sitten? Massaltaan viisi kertaa maapallomme kokoinen planeetanmöhkäle on 25 000 valovuoden päässä meistä. Lähtekäämme sinne, niin ehdimme kuolla ennen määränpäätä. Löydöksellä on myös kerrassaan mahtava nimi: OGLE-2005-BLG-390Lb. Vaikka koodisarjassa on varmastikin löytövuotta, löytäjien nimikirjaimia ja muuta "pakollista" arkistointisälää, muistuttaa planeetta jo nyt enemmän Tähtien sotaa kuin paikkaa, jossa voisi elää.

Kun tällaista uutista lukee, ottaa helposti asioita annettuina. Planeetan kerrotaan kiertävän omassa aurinkokunnassaan tähteä, joka on STT:n välittämän uutisen mukaan ”todennäköisesti punainen jättiläinen”. Nyt pitäisi varmaankin lähteä hakukoneisiin ja sanakirjoihin punaisen jättiläisen perässä. En kuitenkaan viitsi. Minulle riittää, että löydös kiertää jotakin, joka on valtavan kokoinen ja luultavasti väriltään punainen. Tämä riittää siksi, että planeetalla tuskin kuitenkaan on elämää. Tiedemiesten usko on kova, sillä löydöksen pintaa peittää jää, ja sillä saattaa jopa olla ilmakehä. Mutta kuinka paljon voi olla elämää paikassa, jonka pintalämpötilaksi arvioidaan 220 miinusastetta? Retket napojen tuiverruksiin ovat tämän rinnalla lastenleikkiä.

Tärkeintä löydöksen uutisoinnissa on kuitenkin löytäjien nostaminen esiin, sillä tällaisella tuloksella jatkorahoitus on taattu. On siis tärkeintä, että uuden planeetan löysi kansainvälinen tutkimusryhmä, joka havaitsi kohteensa Euroopan eteläisen observatorion tanskalaisilla teleskoopeilla. Kyseessähän onkin siten pohjoismainen löytö hieman samoin kuin taivaalla kaartelee suomalaisia satelliitteja, koska niissä on yksi suomalainen osa.

Lopulta ei kai olekaan tärkeintä se, että tiedämme maailmankaikkeudessa olevan muitakin. Väittääpä joku tutkimusryhmä mitä hyvänsä, me emme ole yksin. Onhan täällä E.T. Tai jossain siellä. Me emme ole yksin niin kauan kuin saamme itsemme kuuluviin, niin kauan kuin voimme ”soittaa kotiin”. Tärkeintä on tehdä itsensä tykö, rakentaa maailma omaksi kodiksi, omaksi leikkikentäksi, olipa sanottavaa tai ei. Siitä on osoituksena tämäkin luritus.

SEF 2006






Vesa-Matti Loiri Suomalaisen elokuvan festivaaleilla 2006

Turun Suomalaisen elokuvan festivaali järjestetään 6. - 9. huhtikuuta viidennentoista kerran.

Festivaalin päävieras on suomalaisen elokuvan monipuolisimpiin näyttelijöihin kuuluva Vesa-Matti Loiri (s. 1945). Festivaaleilla nähdään seitsemän Loirin tähdittämää elokuvaa, mm. Mikko Niskasen Pojat (1962), Spede Pasasen ohjaama ensimmäinen Uuno Turhapuro (1973), Jaakko Pakkasvirran Ulvova mylläri (1982) sekä Jaakko Pyhälän Jon (1983).

Festivaalin toinen pääteema on viime vuonna kuollut ohjaaja Erkko Kivikoski (1936 - 2005). Suomalaisen uuden aallon ydinhahmoihin kuuluneen Kivikosken tuotannosta esitetään elokuvat Kesällä kello 5 (1965), Kesyttömät veljekset (1969), Laukaus tehtaalla (1973) ja Yö meren rannalla (1981). Lisäksi järjestetään Kivikosken tuotantoa käsittelevä seminaari.

Pääteemojen ohella festivaalin ohjelmassa on totuttuun tapaan studiokauden klassikoita, säestetty mykkäelokuva, Turku-aiheisia lyhytelokuvia sekä iltaohjelmaa.

Suomalaisen elokuvan festivaali tarjoaa mahdollisuuden nähdä vanhoja kotimaisia elokuvia alkuperäisessä muodossa valkokankaalla. Festivaaleilla on kuluneina vuosina käynyt vieraina lukuisia suomalaisen elokuvan keskeisiä näyttelijöitä ja ohjaajia. Tapahtumaa järjestää Varsinais-Suomen elokuvakeskus ry. yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston ja Yleisradion TV-arkiston kanssa.

Viime vuoden festivaalista SEF 2005

torstaina, tammikuuta 26, 2006

Humanistin tyhjä käynti


Katson ulos likaisesta, verhon puoliksi peittämästä ikkunasta. Katson yli tien, jossa kuorma-autot ja keltaisiin valoihin kiihdyttelijät rymistelevät taukoamatta. Toisella puolella tietä seisoo majesteettisena elementtilaatikkona PharmaCity, jonka ”oikea” kirjoitusasu on mitä hienoin. Kirjoitusasua tekee mieli halata yhtä paljon ja voimakkaasti kuin sitä kyltinlaatijaa, joka kirjoitti työmatkallani olevan talon seinässä olevaan kieltotauluun ”Tyhjä Käynti Kielletty”.

Toisella puolella katua ovat ensimmäisen luokan ihmiset. PharmaCityssä on sellaisia hienoja juttuja kuin funktionaalisten elintarvikkeiden kehittämiskeskus, biomateriaalikeskus, farmakologia ja kliininen farmakologia sekä koe-eläinkeskus. Tien toiselta puolelta vanhasta talosta katsova ihminen kuuluu toiseen luokkaan, sillä vanhassa talossa asustaa humanisti, joka ei kiinnosta ketään, tai ei ainakaan rahoittajaa. Muutenkin on niin ja näin.

Muistuu mieleeni presidentti Putinin viimekeväinen vierailu Turun yliopistossa. Kun hänen kolonnansa ajoi näiden kahden rakennuksen väliin, oli selvää, kummalle puolelle katua hänet viedään tutustumiskäynnille. Raha menee rahan ja välittömän hyödyn luokse. Tuskin Putin on kiinnostunut mediatutkimuksesta. Tuskin hän haluaa tietää, mitä mieltä täällä ollaan Tarkovskin suhteesta kotimaahansa tai tosi-tv:n tarjoamista narsistisista performanssimahdollisuuksista. Mikään humanismiin viittaava Putinia tuskin kiinnostaisi – edes Suomessa, vaikka ulkomailla ikävästi pitää paskaa puhuakin.

Sujuisikohan teksti paremmin, jos vetäisin verhon koko ikkunan eteen?

keskiviikkona, tammikuuta 25, 2006

Haastakaatten ittenne


Kun tulee haastetuksi, on kai pakko vastata. Tui haastoi minut nelikkomeemiin. Tässä nyt sitten on asioita neljin kappalein:

1. Neljä työtä elämäni varrelta: herneidenlajittelija, taloustavaroiden myyjä, opettaja, tutkija.
2. Neljä elokuvaa, jotka kelpaavat aina: Easy Rider, Hilman päivät, Elokuu, Vanishing Point.
3. Neljä asuinpaikkaa: Loimaa, Järvenpää, Raisio, Turku.
4. Neljä tv-ohjelmaa, joista pidän: Uutiset, Urheiluruutu, Studio Julmahuvi, Ed.
5. Neljä lomapaikkaa: Glastonbury, Kajaani, Amsterdam, Kaustinen.
6. Neljä suosikkiruokaa: vaimon ruispuolukkapuuro, äidin lihapullat, siskonmiehen pastakastikkeet, omatekoinen pizza.
7. Neljä jokapäiväistä www-sivua: CMX, Internet Movie Database, Mediatutkimus, Kiiltomato.
8. Neljä paikkaa, joissa nyt olisin mieluummin: kotona, lenkillä, suihkussa, nukkumassa.
9. Neljä mainostamaani blogia: Kirjailijan häiriöklinikka, Kun kirjoitan, Loistava puhallus, Tuumailua.

Minä en halua haastaa ketään. Ehkä kaikki voisivat haastaa itse itsensä.

tiistaina, tammikuuta 24, 2006

Pysy valitsemallasi tiellä

Pysy valitsemallasi tiellä, on sanonta, joka ei tämän päivän tulokasmuusikoille tunnu sopivan. Millä tiellä oikein pitäisi pysyä, jos tietä ei vielä ole olemassa? Väärin. Tie ja tiet ovat olemassa – eivätkä ne kaikki johda Roomaan. Vai johtaisivatko sittenkin? Tämän päivän hittejä kuunnellessani olen monituiset kerrat ajatellut niin kuin 1960- ja 70-luvun progeen aikalaisena lähtemättömästi hurahtanut enoni: ”Kaikki on jo tehty. Kukaan ei enää tee mitään uutta”.


Tokaisun taustalla voisi hyvinkin olla jälkistrukturalistinen höpinä, jonka mukaan mitään uutta ei voi luoda kuin olemassa olevien jälkien päälle olemassa olevista jäljistä. Jäljistä pääsee aina toisiin jälkiin, joista pääsee toisiin jälkiin, joista pääsee toisiin jne. Jäljet eivät lopu koskaan. Entä sitten? Siksikö kaikki on jo tehty? Höpöhöpö. Vaikka palikat olisivat olemassa, on kombinaatioita äärettömiä. Sen osoittaa ainakin blueskaava tai George Harrison, joka hengen vielä virratessa lauloi ”I got my mind set on you”, mutta olisi voinut yhtä hyvin laulaa ”This song is only nine words long”. Ja esitetäänhän palikat eri tavoin: yksi hioo kulmia, toinen viilaa terävämmiksi, kolmas päättää, että nyt tulikin vain sinkun b-puoli. Eräs runoileva bassonketkuttaja lauloi, että kaikki mitä teet on tehty, ”muttei sinun sisälläsi ennen kuin on itse tehty”.

Kun tänään pysäköin auton ja ojentauduin ottamaan Neil Youngin Tonight’s the Nightin (1975) soittimesta, käteni pysähtyi ilmaan. Jäin ihmetellen kuuntelemaan biisiä, joka kuulosti juuri siihen hetkeen niin sulosoinnulta, että kuuntelin saman biisin vielä kaksi kertaa uudestaan. Yhdeltä istumalta pyrin tavallisesti moista välttämään, jotta korville hienot asiat eivät heti kuluisi puhki. Mutta Niilon herkkä, hauras, lähes särkyvä ääni, piano ja huuliharppu ovat yhdessä niin kaunista kuultavaa, että aikamies voisi itkeä. Ai, niin, biisi oli Borrowed Tune, joka kertoo juuri siitä, mistä lainaamisessa (tai plagioimisessa) on kysymys.

I'm climbin' this ladder,
My head in the clouds
I hope that it matters,
I'm havin' my doubts.

I'm watchin' the skaters
Fly by on the lake.
Ice frozen six feet deep,
How long does it take?

I look out on peaceful lands
With no war nearby,
An ocean of shakin' hands
That grab at the sky.

I'm singin' this borrowed tune
I took from the Rolling Stones,
Alone in this empty room
Too wasted to write my own.

I'm climbin' this ladder,
My heads in the clouds
I hope that it matters.

Sanoja on helppo laulaa mukana, jos muistaa Rollarien Lady Janen (Aftermath, 1966). Niilo lainaa Rolling Stonesia surutta, minkä hän laulussa toteaakin: ”I’m singin’ this borrowed tune / I took from the Rolling Stones”. Onkohan se myös syy siihen, että Jaggeria ja Richardsia ei ole präntätty biisin säveltäjiksi?

Borrowed Tune on levyllä, jonka Niilo omisti heroiinin yliannostukseen kuolleille Danny Whittenille ja Bruce Berrylle. Levyn omistuksen mukaan he ”elivät ja kuolivat rock n’ rollille”. Joskus tuntuu siltä, että uskon kaiken, mitä Niilo sanoo, vaikka omistussanat tänään voikin halutessaan tulkita ironisiksi. Rollareita lainaavassa laulussa Niilo laulaa levylle mielentilansa: ”Too wasted to write my own”. Whittenin ja Berryn ”rock-kuolema” ja koko levyn synkkä sävy, jossa ”maailma roikkuu narun varassa”, takaavat laulajan puhuvan totta. Kaikki lainaavat, toiset luvan kanssa ja toiset luvatta. Niilo hankki lupansa suoruudella.

Toisaalta biisi on äänitetty jo vuonna 1972 heti Whittenin kuoleman jälkeen. Rollareilla ei itsellään mennyt tuolloin yhtään sen paremmin. Tokkopa edes huomasivat, että joku kopioi heitä. Ja kukapa ei kopioisi itseään? Niilo on itse plagioinut itseään jo useamman vuosikymmenen. Saman on tehnyt Rolling Stones. Vaikka kuinka ylistäisi muutosta, niin olisiko kuitenkin niin, että parhaat plagioivat itseään? Kun on pitkään polkenut valitsemallaan tiellä, on jotakin, mitä plagioida.

perjantaina, tammikuuta 20, 2006

Paluu tulevaisuuteen










Pois murtaen litisevältä pellolta
pois hiekkatien pölyä puhkuvalta penkereeltä
pois teidät raahattiin
säkki päässä kuulitte vain jonkun puhuvan:
tuolla vasemmalla on nurmikko
älä tallaa sitä vaan katso
tuohon oikealle on kasvava asfaltti
joka polttaa jalat sillä niin on tarkoitettu
täällä unet on häkkisiivistä tehty
niin on paljon kurjuutta ja kaihoa
kiikkerät kalsarit ja kireät kaulukset
hellittämättömät hihansuut, halaamattomat kädet ja
hevon paskat ja kissan viikset
teitä mihinkään pakotettu
itse poltitte jälkenne kun halusitte helppoa elämää
tekisittekin nyt kassajonossa rispaantuvalle
ihmiskunnalle palveluksen
pysäyttäisitte tämän matalahiilihappoisen hetken
hyppäisitte hihnalle ja vapauttaisitte muikean suunne
sisäänpäin kääntyneen hilpeyden
juoksisitte kotiin syömään äitimuorin pullaa
heittäisitte heinät seipäille ja syljeskelisitte
taivaankattoon neonvalokaaria

torstaina, tammikuuta 19, 2006

Mutta miten käy ehdokkaalta rock & roll?

Vaalikaksintaistelu alkoi eilen televisiossa. Haluan nostaa siitä tämän blogin tapetille yhden kommentin, joka kertoo ainakin minulle sen, kumpaa tulee äänestää.

Halonen ilmaisi jälleen olevansa huolissaan ihmisten hyvinvoinnista ja hyvinvointivaltion kehityksen suunnasta, joka koko ajan kasvattaa tuloeroja. Niinistöltä kysyttiin, pyrkisikö hän presidenttinä katkaisemaan tuloerojen syventymisen. Vastaus alkoi sanoilla ”se riippuu talouden kehityksestä…” Moraalini pyytää kirjoittamaan kirosanan jokaiseen paikkaan, jossa kasvoton raha on tärkeämpi kuin ihminen.

Molemmat ehdokkaat olivat varuillaan, mutta Halonen kykeni pysymään asiassa eli presidenttiyteen liittyvissä tehtävissä. Hän pystyi jopa ironisoimaan tarpeen tullen. Kun Niinistö kehui, että Aasiassakin on noustu köyhyydestä markkinoiden kasvun turvin, Halonen lohkaisi: ”Vastakkainasettelun aika on ohi. Kaikkialla on vain markkinatalous”. Aamun lehdissä moitittiin Halosta, koska hän keskeytti Niinistön puheen useaan otteeseen. Mitä moittimista on siinä, että pyrkii korjaamaan kömpelöt asiavirheet heti?

Niinistö taas ei kyennyt puhumaan asiasta, josta keskusteltiin. On aivan sama, onko hänellä siisti puku ja Haloselle ”taas se kukkakoru”, kuten Turun Sanomien jutussa kirjoitettiin. On aivan sama, mitä kantaa yllään, jos puhe valuu suupielestä suoraan lattialle.

Enää en haluaisi kuulla yhtään keskustelua Natosta ja turvallisuusjoukoista. Minusta olisi olennaista tietää, miten käy ehdokkaalta rock & roll?

tiistaina, tammikuuta 17, 2006

Omin takein


Omituisuuksia, enpä tiedä. Kirsti kuitenkin haastoi minut meemiketjuun paljastamaan itsestäni omituisuuksia. Melkein tekisi mieleni sanoa, että ei minun tavoissani mitään omituista ole, mutta joku voi niistä repiä, mitä sitten repiä haluaa. Minä olen minä, vielä niitä honkia humisee. Edellisen lauseen varstin, mutta siinä ei ole mitään omituista. Ei ainakaan blogitilassa. Koska jaarittelu vain pahentaa asiaa, niin tässä ne nyt ovat:

1. Mielessäni – ja aivan liian usein ääneen – minkä tahansa kielen minkä tahansa sanaluokan sana taipuu ruotsin kielen epäsäännöllisten verbien tapaan. Joskus yllätän itseni höpisemästä näitä jaarituksia, kun paikalla joku puhuu oikeasti ruotsia.

2. Lainaan kirjastosta kirjoja, vaikka tiedän, että ainakaan seuraavaan kuukauteen en löytäne mistään aikaa niiden lukemiseen. Ehkä jokin utopistinen haave siintää taustalla.

3. Kun nukun, käteni tapaavat olla löyhästi nyrkissä. Nyrkit taas ovat kainaloissa, mutta kädet eivät ole ristissä. Tämä on hämmentävää, ehkä jokin vauvajäänne.

4. Olen addiktoitunut Sudokuun, vaikka harvoin saan valmiiksi todella haastavaa ruudukkoa.

5. Huomaan usein soittavani kotona raivokkaasti ilmakitaraa, vaikka levyllä olisi menossa urku- tai trumpettisoolo. Tunne on tärkeintä.

Kun tapaamme, sanokaamme "terve" ja kulkemkaamme omintakeisesti omin takein.

Elokuvalistat

Maailma on pullollaan hienoja elokuvia, jotka herättävät monenlaisia tunteita. Elokuvien, kuten minkä tahansa kulttuurituotteiden, asettaminen jonkinlaiseen järjestykseen on hankalaa. Siksi olen periaatteesta kieltäytynyt listaamasta suosikkejani, kun sitä minulta on pyydetty. Huomaan kuitenkin olevani ristiriitainen, sillä tässä blogissakin olen jo kaksi kertaa listannut joitakin asioita.

[Tässä välissä nousin tuoliltani ja käskin Fred Astairen laulaa. Musiikki auttaa pääsemään listatunnelmaan.]

Omassa blogissaan Tui listasi parikymmentä suosikkielokuvaansa ja pyysi muun muassa minua listaamaan omia suosikkejani. Tui järjesti listansa aakkosiin, mikä oli hyvin tehty siksi, että ehkä huomenna tai ainakin kolmen vuoden kuluttua lista näyttää varmasti toisenlaiselta. Esimerkiksi 15-vuotiaana Paluu tulevaisuuteen, Nimeni on Fletch ja Beverly Hillsin kyttä olivat minulle ylitse muiden. Tänään ne tuskin päätyvät listalle. Niillä on minulle kuitenkin arvoa, jota monessa muussa elokuvassa ei ole.

Lähdin pohtimaan sitä, miksi jokin elokuva on minulle merkittävä. En kuitenkaan selittele elokuvien ja oman elämäni kytköksiä, vaikka jonkinlaiseen elämäni risteykseen kaikki mainitsemani elokuvat sijoittuvatkin. Niin uskoisin käyvän kaikilla listaa tekevillä, sillä elokuvat nostavat mieleen monia asioita omasta menneisyydestä. Koska elokuvan merkitys löytyy osaltaan katsojan historiasta, on selvää, että elokuvan ei välttämättä tarvitse olla esteettisesti tai kerronnallisesti komea tai viehättävä päätyäkseen listalle.

Paitsi katsojan historiaan kiinnittyy elokuva tietysti myös omaan tekohetkeensä. Tekohetki on elokuvan tekoon vaikuttavien teknologisten, taloudellisten, sosiaalisten, filosofisten ja poliittisten kontekstien solmukohta. Esimerkiksi Georges Méliès’n Matka kuuhun (1902) saattaa näyttää kankealta trikkikuvien kokeilukentältä, mutta tekoaikaansa nähden se on ällistyttävä elokuva.

Voisin esittää omat listani monella tavalla. Yksi tapa olisi jakaa elokuvat lajityypin mukaan. Se olisi siinä mielessä hyvä jaottelu, että niin saisi mukaan enemmän elokuvia. Rajaus kun joka tapauksessa tulee olemaan väkivaltaista. Lajityyppijako olisi taas huono siksi, että useat elokuvat voisi sijoittaa moneen eri lajityyppiin. Niinpä päätinkin tarjota oman 12 elokuvan listan sekä kotimaiselle että ulkomaiselle elokuvalle. Vielä ennen listoja haluan korostaa, että elokuvat eivät ole järjestyksessä ja että huomenna mitä todennäköisimmin valitsisin toisin.


Kotimaiset elokuvat

Elokuu (Kassila, 1956)
Hilman päivät (Kassila, 1954)
Jäniksen vuosi (Jarva, 1977)
Kahdeksan surmanluotia (Niskanen, 1972)
Kesäkapina (Pakkasvirta, 1970)
Laukaus tehtaalla (Kivikoski, 1973)
Nummisuutarit (Karu, 1923)
Rakas… (Kurkvaara, 1961)
Rikos ja rangaistus (A. Kaurismäki, 1983)
Rosso (M. Kaurismäki, 1985)
Ruma Elsa (Laine, 1949)
Täältä tullaan, elämä! (Suominen, 1980)


Ulkomaiset elokuvat

25th Hour (Spike Lee, 2002)
Easy Rider (Hopper, 1969)
Ei paluuta (Tarkovski, 1962)
Huuliharppukostaja (Leone, 1968)
Laura (Preminger, 1944)
Mansikkapaikka (Bergman, 1957)
Mies ja elokuvakamera (Vertov, 1929)
Singing in the Rain (Kelly-Donen, 1952)
Sunset Boulevard (Wilder, 1950)
Vanishing Point (Sarafian, 1971)
Veronikan kaksoiselämä (Kieslowski, 1991)
Viime vuonna Marienbadissa (Resnais, 1961)

sunnuntaina, tammikuuta 15, 2006

Liittykää...


Vaalien ensimmäinen kierros ei jäänyt viimeiseksi. Tämä on jo eilisen uutinen. Kirjoitan kuitenkin pari huomiota Yleisradion vaalivalvojaisten televisiohässäkästä. Käytän sanaa hässäkkä, koska sellaisena se minun katsomastani televisioikkunasta näyttäytyy. Huomioni ovat satunnaiseen järjestykseen numeroituina seuraavat:

1.Miksi äänien laskennan pitää tapahtua mahdollisimman nopeasti? Miksi koko ajan on kiire?
2.Mitä iloa katsojalle on ennakkotuloksesta? Entä kanavalle? Eikö televisiossa jännitystä saisi luotua lopullisen tuloksen panttaamisella?
3.Kun ”lopulliseksi” julistettu ennakkotulos paljastettiin, hiipui innostus. Ok, äänestäkäämme taas kahden viikon kuluttua.
4.Miksi porvarisehdokkaille tarjottiin useaan otteeseen mahdollisuus rekrytoida omia kannattajiaan liittymään yhteen? Kaikkien kaupunkien porvarit, liittykää yhteen!
5.Matti Vanhanen osoittautui humoristiksi. Hän ilmoitti uskoneensa etenevänsä toiselle kierrokselle ja voittavansa sitten.
6.Jotain mätää maassa, joka lykkää lähes neljänneksen äänistä sinne minne nyt lykkäsi. Työläisten tulisi suuttua.

7.Kaikkien maiden työtätekevät, liittyvää yhteen.

Toivottavasti toisen kierroksen jälkeen kotona on tuoretta pullaa, ettei tarvitse taas mennä hakemaan Siwasta pakasteita.

Ääni ei kuulu

Tänään saa sitten äänestää, antaa äänensä. Suomen kielen perussanakirjan mukaan äänestää-verbin merkitys on: ”ilmaista kantansa äänestyksessä, antaa äänensä”. Aika hassua. Menen antamaan ääneni kuulua, vaikka ei se mihinkään kuulu. Tähän kai sopisi sanoa, että niin metsä huutaa kuin sinne huudetaan, vai miten se menikään.

Ääneti taas tarkoittaa samaisen sanakirjan mukaan sitä, että on ”äänettömänä, vaiti, hiljaa”. Juuri niin, niinhän me olemme, kun annamme äänemme äänestyskopissa kuulua, kun me huudamme pieneen taitettuun pahvinpalaan numeron. Ja kuinka ollakaan, meille huudetaan taas seuraavat kuusi vuotta numeroita, sillä mitä muuta yhteiskunnallinen elämä vallassa olevien mielestä on kuin numeroita?

Mitä jos tämän kerran huutaisin ääneni kuuluviin ihan oikeasti? Jospa kävelisin kopin suojaan ja huutaisin kuuluvalla äänellä numeron paperiin. Kun minua raahattaisiin pois äänestyshuoneistosta, sanoisin vain olleeni kirjaimellinen. Niinhän Saulikin väittää todetessaan olevansa työväen asialla. Siksi tiedän, että ääneni, ”ilmassa, vedessä tm. väliaineessa etenevä mekaaninen värähtely”, solahtaa jollekin sellaiselle, jonka ääniala tuntuu uskottavammalta.

perjantaina, tammikuuta 13, 2006

Häntä heiluttaa koiraa


Huomasin juuri, että olen lähettänyt blogiini tätä ennen sata postia. Tämä on siis numero sata ja yksi. Näin sitä nostetaan oma häntä, kun nostaja on kissoille allerginen mies, joka raapaisi yöllä itseään nenään kuin kissa.

Niilo


Pakko kertoa.

Kirja-alesta löysin Nigel Williamsonin kirjan Journey through the past. The stories behind the classic songs of Neil Young (2002). Kirja kertoo julkaisujärjestyksessä Neil Youngin laulujen taustalla olevia tarinoita. Lueskelin kirjaa sieltä täältä. Monen viattomaltakin tuntuvan laulun historiallinen konteksti osoittautui niin jännittäväksi, kauheaksi tai herkäksi, että kirja oli estää nukkumiseni. Joidenkin Youngin lyriikkojen analyysejä ja tulkintoja voi lukea myös täältä.

Youngin ainoa listaykkönen Jenkeissä on ollut ”Heart of Gold” (1972), mutta ainakin konserteissa se komein ja ehkäpä odotetuin on jo 30 vuotta ollut ”Like A Hurricane”. Toisinkin voisi olla, sillä Neil ei saanut studiossa biisiä toimimaan ei sitten millään. Vaikka tilanne olisikin todenmukaisesti kerrottu, alkaa tästä romantisointi: Neil oli jo marssimassa ulos studiosta, kun Crazy Horse –kitaristi Frank Sampedro alkoi soittaa biisiä uudestaan. Neil pysähtyi, nappasi kitaran käsiinsä ja soitti mukana. Soitto meni nauhalle ja soiton päätteeksi Neil totesi: ”Se taitaakin mennä juuri noin”. Tuon oton kuulemme myös levyllä American Stars n’ Bars (1976), joka on muuten paljon parempi levy kuin monet aikalaiskritiikit väittävät.

Kun pystyin lopettamaan lukemisen ja sammutin valon, totesin vielä ääneen, että Neil Young on kuningas. Vaimo totesi untenmailta että joo. Taas oli mukava päivä. Otin kantaa ja sain vastauksen. Taas olimme samaa mieltä tärkeästä asiasta.

Kritiikkimusiikkia

Siellä ja täällä on tullut tuumailtua musiikkia – oikeastaan ihan häiriöksi asti. Olen yrittänyt kirjoittaa artikkelia spektaakkelin käsitteestä suhteessa elokuvaan, mutta spektaakkeliksi onkin muodostunut musiikki. En kuitenkaan ole huolissani, sillä musiikki on ollut merkittävä osa elokuvallista spektaakkelia aivan ensimmäisistä elokuvaesitysten livesoittajista lähtien. Yritänköhän vain selittää asian itselleni parhain päin?

Pitkästä aikaa kuuntelin Midnight Oilia. En tiedä miksi. Nappasin vain autoon levyn, koska Radio Cityn samoja rokkikukkobiisejä ei aina jaksa kuunnella. Midnight Oil, tuo australialisen musiikin omantunnon ääni, luonnon puolustaja ja yhteiskunnan voiton maksimointiin tähtäävän kehityksen kritisoija, ”iski kuin tuhat volttia”, kuin Korkeajännitys wc-pöntöllä. Ja Korkkarithan iskevät. Keskiyön öljyn ”Progress” (1985) iskee näin:

Manhattanization is coming
open your eyes if you dare
carry us on to the crossroads
come to your senses and care
16 million I can’t hear you at all

Some say that’s progress I say that’s cruel.

Konserttilevy Scream in Blue (1992) toi mieleeni 1980-luvun lopun Midnight Oilin huippuhetket, jolloin bändi esiintyi myös Ruisrockissa. Kaverin kanssa kannoimme festivaalissa lakanaa, jossa luki bändin luonnonsuojeluasennetta myötäillen ”river runs red”. Tunsimme itsemme tärkeiksi, kun meitä haastateltiin lakanan takia radioon. Vielä tärkeämpi ja hienompi oli tunne, kun bändin noustua lavalle laulaja Peter Garrett ”River Runs Redin” aikana osoitti eleillään kiitoksensa meille ja lakanallemme.

Autoajelu Midnight Oilin kanssa palautti mieleeni palan henkilöhistoriaani, mutta herätti myös kysymyksen siitä, keitä vaikuttamaan pyrkiviä tai yhteiskuntakriittisiä ja kantaaottavia artisteja haluan kuunnella. Ketkä ovat niitä, jotka soivat kauniisti? Kaunis on ehkä väärä sana, jos ensimmäisenä tulevat mieleen Rage Against the Machine ja System of a Down. Niitä ”kauniimpia” löytyy sitten 1960-luvulta. Bob Dylan on yksi kauniiden protestilaulujen tai ainakin yhteiskunnan menoa kommentoivien laulujen tekijöistä. Toisaalta kauneus on suhteellista. Ehkä niin on myös kritiikki.

torstaina, tammikuuta 12, 2006

Setä kertoo blogeista


Musiikkiaiheet vetävät tällä hetkellä puoleensa, mutta aamun Turun Sanomista luin jotakin muuta. Artikkelipäätoimittaja Raimo Vahtera kirjoittaa pääkirjoitussivulla otsikolla ”Rakas blogi, kirjoitan…”. Kun setä kirjoittaa blogeista, niin jotenkin arvaa, mitä on tulossa.

Vahtera aloittaa juttunsa kuin jotakin uutta keksien kysymyksellä: ”Blogi tulee, oletko valmis?” Vai että blogi tulee. En ole itsekään pitkäikäinen blogiturinoija, mutta on blogi minullekin sentään "tullut" jo aikaa sitten. Toisaalta voi sanoa, että blogi tosiaankin ”tulee”, sillä onhan blogi potentiaalisesti reaaliaikaisena ja kaikkien saavutettavissa olevana koko ajan jonkinlaisessa tulemisensa tilassa. Blogi ei ole staattinen mytty, vaan pikemminkin dynaaminen, pyörivä pallo. Näin on siis ideaalitilanteessa, jollaista Vahtera ei pysty silmälappujensa suojasta näkemään.

Jutusta nousee kuitenkin kaksi vieläkin enemmän ihmetyttävää asiaa. Ensiksikin Vahtera vertaa blogia tositv-ohjelman tekemiseen, sillä niin kuin blogin ylläpitämisessä, ei hänen mukaan tositv:ssäkään tarvita lainkaan toimittajia. Blogiinsa kuka tahansa saa kirjoittaa niin kuin haluaa ja tositv:ssä ohjelman tekevät katsojat, kuulemma. Miten journalisti voi päästää suustaan moisen lipsahduksen? Totta on, että blogilla ja tositv:llä on jotakin yhteistä, mutta yhteinen piirre on sama kuin blogilla ja Vahteran omalla foorumilla Turun Sanomilla: kaikki tarvitsevat ”ylläpitäjän”, joka tarjoaa ”käyttöliittymän”. Vahtera tarvitsee juttuunsa lehden ja minä ilmaisen blogin tarjoaman tilan. Tilojen tavat ja säännöt ovat erilaiset, mutta sisällöt voivat eri näkökulmista lukien olla aivan yhtä tärkeitä.

Toiseksi Vahtera toteaa, että on olemassa vain yksi kiinnostava blogi, joka on ulkoministeri Tuomiojan blogi. Ja sitten tulee pelko: ”jos Tuomiojia olisi kymmenen, sata, tuhat tai vielä enemmän, vieläkö [blogeja] luettaisiin yhtä hanakasti”. Lausunnollaan kirjoittaja osoittaa ykskantaan, että hän ei tiedä, kuinka paljon blogeja on. Hän ei varmasti ole koskaan käynyt Blogilistalla tai edes kuullut sellaisen olevan olemassa. Ehkä se on syy Tuomiojan blogin kehumiseen. Tietysti ”poliittisen” blogin nostamisessa on myös selvä ajatus siitä, millaisia blogien tulisi olla. Niiden pitäisi ajaa jotakin ”tärkeätä” (= yhteiskunnallista) asiaa eikä olla vain yhden ihmisen napakaivureita.

Mutta kuka kertoo, mikä on tärkeätä minulle, jos minä en tee sitä itse? Vahteran sanomalehtikö? Kun koen jonkin asian itselleni tärkeäksi, onko paha asia, jos haluan jollakin tavalla kertoa siitä myös muille?

tiistaina, tammikuuta 10, 2006

Yllätysmusiikkia

Pari päivää sitten Kirsti kuvasi Kirjailijan häiriöklinikalla musiikkinautintoa, jonka tarjosi autoradiosta tulvahtanut Josh Grobanin biisi You Raise Me Up. Laulu ei päätä huimaa (ainakaan positiivisesti), mutta tärkeämpää onkin tilanne ja nautinto, jonka tarjosi yllätys. Yllätyksellisyys saa ihmisen pitämään kummallisista lauluista, mutta se voi yhtä hyvin saada inhoamaan joitain lauluja. Vaikka inhoamisreaktio syntyi jo ensi kuulemalla, koin kuntosalilla pahaa oloa, kun radio sylki kuntolaitteissa rehkivien niskaan lisäpainoksi Sarah O’Connoria. From Sarah with Love on kai rakkautta jollekin, mutta minusta kyseinen biisi pitäisi nimetä toisin. Tuskin on ihmiskuntaa tahrattu hirveämmällä siirapilla - vai sanoisinko paremminkin hutulla tai paskalla.

Sitten olin taas lenkillä lumisten puiden kujilla. Jalat tuntuivat toimivan niin, että haastattelussa sanoisin juosseeni omaa juoksuani ja olleeni siihen tyytyväinen. Kun lähestyin valaistua luistinrataa, alkoi korviini tulvia sävelmä tai jokin päässäni sävelmäksi pyrkivä. En tunnistanut, mkä se oli. Luistinradan kohdalla näin pariskunnan kävelevän käsikädessä minua kohti. Jos he eivät kuulleet samaa lumiseen maisemaan sopimatonta hälyä, päätin rasvata pääni rattaat. Ei tarvinnut.

Kentän laidalle ehdittyäni näin kiekkojen perässä hokkaroivat luistelijantaimet ja ohitin pariskunnan. Mitä hittoa? Nainen oli kiinni miehen vasemmassa kädessä, mutta oikeassa kädessä miehellä oli pieni oranssi matkaradio, jossa naisääni lauloi jotakin iskelmää. Taitaa olla ihmisen vaikea lähteä ulos? Voiko ihminen olla missään median tavoittamattomissa, jos ei itsekään anna siihen mahdollisuutta? Voi olla, että radio toisti jotakin miehen ja naisen yhteiseen historiaan kuuluvaa tärkeätä laulua, josta he nyt nauttivat pienellä viattomalla kävelylenkillään. Tai sitten laulu sattui vain tulemaan miehen radiosta kuunteleman jääkiekkoselostuksen erätauolla.

Loppulenkin löntystin kotiin pää täynnä. Askelrytmi sekosi, mutta pääsin kuin pääsinkin kotiin, jossa panin ensi töikseni Rage Against the Machinen cd-soittimeen.

sunnuntaina, tammikuuta 08, 2006

Romantiikkaa päivääsi

Tässä on toimintasuunnitelma seuraaviksi minuuteiksi:

1. Klikkaa tätä.
2. Löydät Turun Romantiikan www-sivun.
3. Etsi sivulta otsake, jonka numero on 8.
4. Klikkaa.
5. Löydät bändin musiikkivideot.
6.Valitse Hippo Taatilan ohjaama Sivullinen.
7. Tai kone tekee sen puolestasi.
8. Katso.
9. Ole tyytyväinen.

Kun erinäiset musiikkilehdet
taas äänestyttävät lukijoillaan vuoden 2005 parhaita tuotoksia,
sietäisi Rock n' rollin viimeisten dandyjen olla listoilla
- jopa kärkipäässä.

Nuoret jaksavat vieriä


Pian on taas se hetki vuodesta, kun Yhdysvalloissa pysähdytään tuijottamaan televisiota siinä toivossa, että ruudussa vilahtaisi naisen nänni. Viidentenä helmikuuta, meidän Runebergimme päivänä, juoksevat isot miehet taas kerran soikea pallo kainalossa kypärät päässä pitkin nurmikenttää toisiaan tönien. Super Bowl on todella super ja amerikkalainen jalkapallo hieno laji, koska se on amerikkalainen .

Tänä vuonna mahdollisesti televisiossa näkyvä nänni on kuitenkin miehen rinnassa. Jollekin se on pettymys, jollekin toiselle ei, sillä tuo nänni on Mick Jaggerin rinnassa. Super Bowlin väliaikaohjelmana esiintyy tänä vuonna The Rolling Stones. Televisiokanava ABC:n pomot voivat jo odottaa katsojien valitusryöppyä, sillä Jagger saattaa vetää 1980-luvun alun herkät kuppihousut jalkaan, vaikka ne lienevätkin sopimuksessa kiellettyjen vaateparsien listalla. Ainakin katsojia pitää etukäteen varoittaa.

NFL taitaa pelätä, että Rollarit ei paikalla oleville jenkkifutiskatsojille riitä, sillä liiga tuottaa paikalle kaksi tuhatta rollarifania, joiden on määrä olla osa väliaikaohjelmaa. Millä ihmeellä todennetaan se, että nuo kaksi tuhatta todella ovat faneja? Pitääkö heidän kuulua faniklubiin? Ehkä, mutta se on nyt toissijaista. Ensisijaista on nimittäin se, että noiden paikalle valittavien fanien yläikäraja on 45 vuotta. Onko kyse ikärasismista vai mistä? Rollareiden faneista sentään suurin osa on yli viisikymppisiä.


Syy ikärajaan on liigan mukaan fysiikassa: fanien täytyy jaksaa hurrata bändille ja keikistellä sen mukana koko väliajan. Ja sitten on vielä nopea juoksu kentälle ja kentältä pois. Voi herran pieksut, mitä ne sitten ovatkaan! Lisärasitusta tulee myös harjoituksista, joihin fanien on myös määrä tulla joraamaan. Niin tuota, kumpikohan tässä pelkää vihellyskonserttia, liiga vain yhtye?

Ikäraja mättää varsinkin siinä, että Rollarit ovat itse kaikki yli kuusikymppisiä. He ovat varmasti hyvässä kunnossa, vaikka Charlie Watts tuttuni sanoin näyttääkin ”tuhatvuotiaalta” ja Keith Richards yksinkertaisesti ”ruumiilta”. Ehkä yläikärajaan voisi hakea selitystä bändin historiastakin, jos haluaisi ilkeillä. Vaikka tunnustaudun rollarifaniksi ja olen tehnyt sen tällä palstalla aiemminkin, tulee mieleeni Bill Wymanin rakkauselämä…

Mutta Bill Wyman ei enää kuulu joukkoon. Jos kuuluisi, niin tuskin Rollareita haluttaisiin somistamaam amerikkalaisen television konservatiivisen viihteen ylintä kukkasta.

perjantaina, tammikuuta 06, 2006

Hus, ulos siitä


Maisemat ovat olleet jo pitkään satumaiset. Lenkkeily tuntuu paljon kevyemmältä kuin tavallisesti ja tietokoneen tuijottaminen rikokselta luontoa kohtaan. Jotta muistaisin ikkunasta katsomisen sijaan ulkoilla enemmän, teippaan tännekin yhden lumisen kuvan. Se on laukaistu Järvenpään Lemmenlaaksossa joulupäivänä. Kun joulun jälkeen palasin Turkuun, näyttivät täälläkin puut samalta. Lempeäkin oli vielä jäljellä.



Suuri Goldwyn


Elokuvan historiaa ruotivaa teosta lukiessani törmäsin itsenäisenä tuottajana valtaapitäneen, puolalaissyntyisen Samuel Goldwynin (1882-1974) lausahdukseen, jonka mukaan hän haluaa tuottaa elokuvia, jotka alkavat maanjäristyksellä ja etenevät siitä lopun kliimaksiin. Petteri kai sanoisi Goldwynin vaatimaa elokuvaa elämää suuremmaksi. Suurta ja ainakin suureellista se on, mutta kovin erilaista verrattuna siihen, mitä elämäksi kutsutaan. Vaatimus muistuttaa pelkkää traileria, tai ei pelkkää, sillä Goldwynin trailerilla olisi pituutta ainakin puolitoista tuntia.

Lausahduksessa on kaikesta huolimatta jotakin perin kiehtovaa. Ehkä kiehtovaa on assosiaatio suvantovaiheita kaihtavaan elokuvaan, jota katsoessa saa hengittää, jos ehtii. Tai ehkä kyse on vain yleisemmin kristallinkirkkaasti esitetyssä vaatimuksessa. Tulee mieleen Alfred Hitchcockin toteamus elokuvan kerronnan ja elämän suhteesta: elokuva on elämää, josta on tylsät kohdat leikattu pois. Siis elokuva on elämää, joskin vaillinaista – ainakin ennen kuin katsoja on tuonut peliin oman elämänsä ainekset.

Samuel Goldwyn tuotti vuoden 1959 viimeiseen elokuvaansa mennessä useita hienoja kuvia. Hänen tuotoksiaan ovat muun muassa maternaalisen melodraaman Stella Dallasin mykkä- ja ääniversiot (Henry King 1925, King Vidor 1937), Brontë-filmatisointi Humiseva harju (William Wyler 1939) sekä yhteiskunnan ja sodasta palaavien miesten radikaalia elämän muutosta kuvaava Parhaat vuotemme (Wyler 1946).

Elokuvien lisäksi Goldwyn tuotti lukuisan määrän hauskoja, ristiriitaisia lausahduksia, jotka ovat kuin ovia, joissa on saranat molemmissa laidoissa. Jokainen saranakin taitaa olla vain yhdellä ruuvilla kiinni. Tässä on loppiaisen riemuksi muutama elokuvantekijöiden kanssa haasteltu sutkaus, joista viimeinen saattaa sopia myös bloggaamisen kuvaukseksi:

IN TWO WORDS, IM POSSIBLE.

DON’T IMPROVE IT INTO A FLOP.

IF I COULD DROP DEAD RIGHT NOW, I’D BE THE HAPPIEST MAN ALIVE.

WHAT WE NEED NOW IS SOME NEW, FRESH CLICHES.

OUR COMEDIAS ARE NOT TO BE LAUGHED AT.

A VERBAL CONTRACT ISN’T WORTH THE PAPER IT’S WRITTEN ON.

TELL THEM TO STAND CLOSER APART.

I HAD A GREAT IDEA THIS MORNING, BUT I DIDN'T LIKE IT.

keskiviikkona, tammikuuta 04, 2006

Teoreetikko Vachel Lindsay


Vihdoin koitti aika, jota Vachel Lindsayn teos The Art of the Moving Picture (1915/1922) on pöydänkulmallani odottanut. Luetuksi tulemisen aika on koittanut.

Paremmin runoilijana tunnetun Lindsayn elokuvan taidetta käsittelevä teos on kiehtova lyhyiden teoreettisuuteen taipuvien tekstien kokonaisuus, jossa Lindsay käsittelee subjektiivisesti ja impressionistisesti mutta erittäin mielenkiintoisesti varhaista elokuvaa.

Tarkkanäköisen Lindsayn aikalaishuomioista voi nyt lukea selityksiä myös sille, miksi Hollywoodin kaupallinen tuubatehdas toimii. Vuonna 1922 kirjoittamassaan osassa Lindsay analysoi oivallisesti sitä, mikä tekee Tohtori Caligarin kabinetista (Saksa 1919) amerikkalaisiin elokuviin nähden poikkeuksellisen taideteoksen. Toisaalta hän toteaa, että kokeellisen Caligarista tekee ennen muuta juuri se, että se asetetaan kaupallista tuotetta vastaan.

Yhden luvun aluksi normatiiviseen teoriaan kallistuva Lindsay kirjoittaa: "THE MOTION PICTURE ART IS A GREAT HIGH ART, NOT A PROCESS OF COMMERCIAL MANUFACTURE" (s.30).

Koska vuosi on vasta aivan aluillaan, toivon Lindsayn sanoihin viitaten tältä vuodelta vielä yhtä asiaa: KUNPA JOKIN UUSI ELOKUVA YLLÄTTÄISI MINUT TÄNÄ VUONNA.

sunnuntaina, tammikuuta 01, 2006

Velvollisuus tietää


Vuosi vaihtui keskustellessa. Keskustelimme siitä, mitä ihminen on velvollinen tietämään vai onko mitään. Kaikki tuntui kovin tutulta – kuin olisin ollut vastaavan puheenvuorojen vaihdon osapuolena aiemminkin.

Taannoin ystäväni kertoi pelanneensa Trivial Pursuitia ihmisen kanssa, joka ei tiennyt, kuka oli Suomen ensimmäinen presidentti. Hän vaahtosi, että on velvollisuus tietää sellainen asia. Vaikka näin voisi olla, niin onneksi niin ei kuitenkaan ole, sillä velvollisuuteen liittyy mahdollinen rangaistus - jos ei muuta niin ainakin tunne jonkinlaisesta syyllisyydestä. Me olemme esimerkiksi verovelvollisia, mikä tarkoittaa sitä, että jos emme maksa valtiolle osuutta tuloistamme, meitä rangaistaan veronkierrosta.

Olisi kummallinen ajatus, että ihmistä rangaistaisiin jollain tavalla, jos hän ei tiedä (tai muista), että K. J. Ståhlberg oli ensimmäinen presidenttimme saati sitä, että häntä ennen sekä P. E. Svinhufvud että C. G. E. Mannerheim olivat toimineet hetken valtionhoitajina. Nämä asiat on hyvä tietää, mutta että velvollisuus…

Kuka määrittää sen, mitä velvollisuuden piiriin kuuluu silloin, kun kyse on velvollisuudesta tietää jotakin? Voiko kukaan sanoa absoluuttisesti sitä, mitä meidän pitää tietää? Missä on se laari, jossa nuo asiat ovat? Kysymys tietämisen velvollisuudesta on väärällä raiteella, kun puhutaan täytymisestä. Ennemminkin kyse on siitä, mitä ihmisen olisi hyvä tietää. Se taas johtaa monin paikoin henkilökohtaisiin preferensseihin. Mielestäni kaikkien pitäisi olla kiinnostuneita omasta menneisyydestään, jotta voisi tuntea itsensä. Mutta kaikkien tulisi tietää myös se, että "diskurssi manipuloi narraatiota".

Ihmisen olisi hyvä tietää paljon asioita erilaisista asioista. Totuus on kuitenkin se, että me emme ole kiinnostuneita samoista asioista emmekä siksi voi kaikki tietää vaikkapa sitä, että Stephen Hendry on maailman parhaita snookerin pelaajia tai vaikka sitä, että maa-artisokka kasvattaa yli kaksimetrisen varren. Ehkä vielä yksinkertaisempi esimerkki on Elvis Presley.

Kaikkien olisi hyvä tietää, kuka Elvis oli. Ehkä me kaikki tiedämmekin mutta se, minkälainen kuva kirjainjonosta E-l-v-i-s mieleemme putkahtaa, vaihtelee suuresti. Karkeistaen voi sanoa, että toinen saattaa ajatella Jailhouse Rockin viriiliä sätkyttelijää ja toinen myöhemmän ajan lösähtänyttä pilleripeukaloa. Molempiin viittaamme nimellä Elvis, vaikka kuvat ovat kovin erilaiset. Kuka ja mikä on Elvis, josta puhumme? Siis jos olisimme velvollisia tunnistamaan nimen Elvis, mikä olisi tuon nimen merkityskentän laajuus? Puhummeko samasta asiasta?

Vielä yksinkertaisemmin voi sanoa, että sana ’koira’ saa meidät ajattelemaan esimerkiksi eri rotuista ja eri väristä koiraa. Yksi ajattelee naapurin tummanruskeata sekarotuista piskiä, joka käy kuopimassa etupihan nurmikkoa ja toinen omaa pientä lutuista villakoiraa, jonka valkoinen karva pitäisi taas pestä. Molemmat ovat koiria samoin kuin laiha ja pulska rokin kuningas on aina nimeltään Elvis.

Vaikka velvollisuutta ei ole, on kaikesta huolimatta hyvä tietää erilaisia asioita ja eri asioita kuin naapuri. Hänkin tietää mielestään paljon sellaista, jota minun pitäisi tietää. Onneksi , sillä maailma olisi outo ja ikävä paikka, jos me kaikki tietäisimme samat asiat.