Final countdown?

Niin mielelläni agitoisin, mutta ei minusta ole agitoimaan.

Eilisiltana keskustelimme tulevasta vaalipäivästä. Keskustelimme laiskasti, jutustelimme niitä näitä. On jo kauan ollut selvää, kenen on ääni saaman. Juttu kulki television ääressä vaaleista kuviin, kuvista vaaleihin ja taas jonnekin muualle. Välillä kävimme antamassa ystäviemme kissoilla raksuja. Kissa-allergikkokin on mielissään, kun seuraa on kaivattu. Me olimme kissoille nouseva päivä, pöty pöydässä (tarkemmin sanoen lattialla mutta kuitenkin). Kissat saivat tänäaamuna taas pöperönsä. Illalla me saamme presidentin.

Kun eilen maistelin viiniä, aloin muistella menneitä. Televisio tykitti kuviaan, mutta vaimensin sen äänet. Menneisyys alkoi vyöryä korviini rahisevista vinyyleistä. Mennyttä on se, mikä on tapahtunut ennen nykyhetkeä. Tämä pitänee paikkansa, vaikka nykyisyyttä ei ilman mennyttä olemassa olekaan. Nykyisyyshän on olemassa vain menneisyyden läpi kulkien. Nykyisyys on kuluneen ajan valikoivaa kumuloitumista, joka muuttuu jatkuvasti tulevaisuudeksi. Oikeastaan nykyisyyttä ei näin ajatellen ole olemassa. Kun Martti Syrjä laulaa ”ei huomista, ei eilistä, vain tämän hetken voit nähdä peilistä”, hän on oikeassa, mutta peilissä näyttäytyy vain katoamisen piste. Nykyhetki on ”nyt”, eikun ”nyt”, eikun ”nyt”, eikun ”se meni justiinsa”.

Jossakin vaalikeskustelussa ehdokas Niinistö totesi, että ehdokas Halosen mukaan tulevaisuus on jotakin, joka on vasta tulossa, kun taas hänen itsensä mukaan me elämme jo tulevaisuudessa. Kyse on teoreettisesta retoriikasta, joka on ominaista jokaiselle, joka yrittää kammeta valtaa paikaltaan "kansan tahdon” mukaisesti. Jos kansa menee mukaan retoriseen liirumlaarumiin, kansa on tyhmä, ja sitähän me olimme jo vaalien ensimmäisellä kierroksella.

Jotta tästä tekstistä tulisi riittävä sekamelska, palaan menneisyyden musiikkiin. Valmistauduin tämän päivän vaaleihin kuuntelemalla musiikkia, joka totesi, että ”vanhassa vara parempi”. Ihmetellen vetelin hyllystä levyjä, joita en muistanut omistavani. Yksi levyistä oli orkesterilta, jota itseään vakavasti otettavana musiikkidiggarina pitävä ei halua edes sanoa ääneen. Se on vakavasti itsensä ottavan musiikkidiggarin tappio. Scorpionsin Fly to the Rainbow’n (1974) nimibiisiä kuuntelin seitsentoistakesäisenä pimeässä huoneessa. Nyt, kun neula rahisi pitkin vinyyliraitaa, en ihmettele miksi. Scorpionshan on ollut varhaisvuosinaan parhaimmillaan silkkaa progea. Poissa ovat 1980-luvun massaviihteen siirappielementit.

Taas kerran hämmästelen sitä, miten kuuntelijat pystytään tunkemaan siihen tiukkaan muottiin, jossa ei tarvitse ajatella vaan riittää, että on hyvä, nuorekas fiilis. Tuota fiilistä voisivat kuvata "Fly to the Rainbow" -biisin sanat I’ve seen the giant city of atlantis, / Sinking into an eternal wave of darkness. Jotta biisin sanat eivät olisi ennuste tästä päivästä ja tulevaisuudesta, on osattava tehdä ratkaisu muuten kuin fiilispohjalta. Muuten on vaarana se, että nuoret silmälasipäiset ikuisesti pimeätä hymyään hymyilevät nuoret miehet sanelevat meille sen, mitä kulloinkin tulee tehdä.