tiistaina, tammikuuta 24, 2006

Pysy valitsemallasi tiellä

Pysy valitsemallasi tiellä, on sanonta, joka ei tämän päivän tulokasmuusikoille tunnu sopivan. Millä tiellä oikein pitäisi pysyä, jos tietä ei vielä ole olemassa? Väärin. Tie ja tiet ovat olemassa – eivätkä ne kaikki johda Roomaan. Vai johtaisivatko sittenkin? Tämän päivän hittejä kuunnellessani olen monituiset kerrat ajatellut niin kuin 1960- ja 70-luvun progeen aikalaisena lähtemättömästi hurahtanut enoni: ”Kaikki on jo tehty. Kukaan ei enää tee mitään uutta”.


Tokaisun taustalla voisi hyvinkin olla jälkistrukturalistinen höpinä, jonka mukaan mitään uutta ei voi luoda kuin olemassa olevien jälkien päälle olemassa olevista jäljistä. Jäljistä pääsee aina toisiin jälkiin, joista pääsee toisiin jälkiin, joista pääsee toisiin jne. Jäljet eivät lopu koskaan. Entä sitten? Siksikö kaikki on jo tehty? Höpöhöpö. Vaikka palikat olisivat olemassa, on kombinaatioita äärettömiä. Sen osoittaa ainakin blueskaava tai George Harrison, joka hengen vielä virratessa lauloi ”I got my mind set on you”, mutta olisi voinut yhtä hyvin laulaa ”This song is only nine words long”. Ja esitetäänhän palikat eri tavoin: yksi hioo kulmia, toinen viilaa terävämmiksi, kolmas päättää, että nyt tulikin vain sinkun b-puoli. Eräs runoileva bassonketkuttaja lauloi, että kaikki mitä teet on tehty, ”muttei sinun sisälläsi ennen kuin on itse tehty”.

Kun tänään pysäköin auton ja ojentauduin ottamaan Neil Youngin Tonight’s the Nightin (1975) soittimesta, käteni pysähtyi ilmaan. Jäin ihmetellen kuuntelemaan biisiä, joka kuulosti juuri siihen hetkeen niin sulosoinnulta, että kuuntelin saman biisin vielä kaksi kertaa uudestaan. Yhdeltä istumalta pyrin tavallisesti moista välttämään, jotta korville hienot asiat eivät heti kuluisi puhki. Mutta Niilon herkkä, hauras, lähes särkyvä ääni, piano ja huuliharppu ovat yhdessä niin kaunista kuultavaa, että aikamies voisi itkeä. Ai, niin, biisi oli Borrowed Tune, joka kertoo juuri siitä, mistä lainaamisessa (tai plagioimisessa) on kysymys.

I'm climbin' this ladder,
My head in the clouds
I hope that it matters,
I'm havin' my doubts.

I'm watchin' the skaters
Fly by on the lake.
Ice frozen six feet deep,
How long does it take?

I look out on peaceful lands
With no war nearby,
An ocean of shakin' hands
That grab at the sky.

I'm singin' this borrowed tune
I took from the Rolling Stones,
Alone in this empty room
Too wasted to write my own.

I'm climbin' this ladder,
My heads in the clouds
I hope that it matters.

Sanoja on helppo laulaa mukana, jos muistaa Rollarien Lady Janen (Aftermath, 1966). Niilo lainaa Rolling Stonesia surutta, minkä hän laulussa toteaakin: ”I’m singin’ this borrowed tune / I took from the Rolling Stones”. Onkohan se myös syy siihen, että Jaggeria ja Richardsia ei ole präntätty biisin säveltäjiksi?

Borrowed Tune on levyllä, jonka Niilo omisti heroiinin yliannostukseen kuolleille Danny Whittenille ja Bruce Berrylle. Levyn omistuksen mukaan he ”elivät ja kuolivat rock n’ rollille”. Joskus tuntuu siltä, että uskon kaiken, mitä Niilo sanoo, vaikka omistussanat tänään voikin halutessaan tulkita ironisiksi. Rollareita lainaavassa laulussa Niilo laulaa levylle mielentilansa: ”Too wasted to write my own”. Whittenin ja Berryn ”rock-kuolema” ja koko levyn synkkä sävy, jossa ”maailma roikkuu narun varassa”, takaavat laulajan puhuvan totta. Kaikki lainaavat, toiset luvan kanssa ja toiset luvatta. Niilo hankki lupansa suoruudella.

Toisaalta biisi on äänitetty jo vuonna 1972 heti Whittenin kuoleman jälkeen. Rollareilla ei itsellään mennyt tuolloin yhtään sen paremmin. Tokkopa edes huomasivat, että joku kopioi heitä. Ja kukapa ei kopioisi itseään? Niilo on itse plagioinut itseään jo useamman vuosikymmenen. Saman on tehnyt Rolling Stones. Vaikka kuinka ylistäisi muutosta, niin olisiko kuitenkin niin, että parhaat plagioivat itseään? Kun on pitkään polkenut valitsemallaan tiellä, on jotakin, mitä plagioida.

10 kommenttia:

Tui kirjoitti...

Erottaisin plagioinnin ja lainauksen, rajan vetäminen vain on häilyvää. Plagiointiin on kai selkeitäkin sääntöjä, niin ja niin monta samaa nuottia peräkkäin. Lainaus voi olla kunnianosoitus toiselle muusikolle, keskustelun käyntiä tai uuden näkökulman luomista samaan aiheeseen. Tietysti plagiointia voi aina väittää lainaukseksi...

Kirjallisuudessahan intertekstuaalisuutta on aina ollut, alluusioita toisiin teoksiin on tuhkatiheään. Kyllä kirjallisuudenkin saralla kiivaita keskusteluja aikaan saadaan. Siksi monet romaanikirjailijat laittavat eräänlaisen lähdeluettelon kirjan loppuun nykyisin.

Tommi kirjoitti...

Raja on tosiaankin häilyvä. Taannoin Rollarit merkitsivät Anybody Seen My Baby -biisin säveltäjäksi myäs K.D. Langin, koska biisin kertosäe oli kuin suoraan Langilta pöllitty. Väittivät vahingoksi, joka se saattoi ollakin. Lainaus (ja ehkä plagiaattikin) on kunnianosoitus, mutta siihenkin pitänee pyytää lupa, jos ylittää jonkin sovitun rajan.

Intertekestuaalisuus on eri asia, sillä sen periaatteena linee se, että viite ja viittauksen kohde eivät ole samassa muodossa. Mielestäni on kiinnostavaa, riittääkö uusi konteksti uuden muodon luomiseen. Ainakin merkityksen ja asenteen muutoksen osoittamiseen se riittää.

Tommi kirjoitti...

Teinköhän edelliseen kommenttiin lyöntivirheitä siksi, että välttäisin itseni plagioimisen?

Tui kirjoitti...

Totta kyllä, usein intertekstuaalisessa suhteessa olevat teokset edustavat eri genrejä, mutta eivät aina. Samoja lauseita ja säkeitä löytyy kyllä eri teksteistäkin, eli aina vaikutus ei ole vain teema, aihe, nimi tms. vaan esimerkiksi romaaniin on saatettu lainata kutakuinkin suoraan lähdettä mainitsematta säe jostain runosta. Joskus lainaus on lukijalle selvä ja silloin alluusio toiseen tekstiin on tietenkin tarkoituksellinen. Intertekstuaalisuus on minusta hyvin kiinnostavaa ja monimuotoista, mutta olen pohtinut sitä kirjallisuudessa en musiikissa. Jos tätä "tekstuaalisuutta" nyt sinne voikaan soveltaa.

Mutta miten tähän laina-asteikolle sopivat esimerkiksi sämpläykset?

Aivot tuntuvat toimivan niin, että automaattisesti lukee sanan oikeinkirjoitusvirheistä huolimatta. Taas tuli sekin todistettua.

Tommi kirjoitti...

Intertekstuaalisuuden kenttä pitäisi määritellä - niin kuin kaikkien käsitteiden. Intertekstuaalisuus ei ole pelkästään sitä, että Simpsoneissa yhtäkkiä soi taustalla Deliverancesta tuttu melodia tai se, että Pablo Tussetin romaanin päähenkilö toteaa tuntevansa itsensä Pepe Carvalhoksi.

Kirajallisuudessa, musiikissa ja elokuvassa tällainen lainaava intertekstuaalisuus toimii yleisellä tasolla samalla tavalla: yhdessä tekstissä lainataan jotakin toista tekstiä. Se, kuinka paljon lähteitä missäkin tarvitsee paljastaa, on kiinnostava rajanvetokysymys. Sen osoitti ainakin vuosien takainen Pelon maantieteen lainauksista noussut keskustelu. Ääritapaus "lainausten" merkitsijästä fiktiossa lienee Kari Aronpuro. (Hänestä taidankin kirjoittaa jutun...)

Musiikissa sämpläykset tavallisimmin mainitaan ainakin silloin, kun sämplätään jonkun toisen sävellystä (puhesämpläystä ei ehkä levyn kansissa dokumentoida yhtä varmasti.) Esimerkiksi mieleeni hyppää Faith No Moren livelevytys, jossa Patton laulaa omaan tyyliinsä pätkän Pump Up the Jamia. Sekin on kirjattu levyyn, vaikka kaikki eivät varmasti pätkää tunnistaisikaan (ainakaan enää).

Intertekstuaalisuus voi mielestäni olla myös jotakin paljon laajempaa, jonkinlaista kulttuurista "yleistietoa", johon liittyvät vaikkapa erilaiset stereotypiat ja niiden parodioiminen. Siis täytyy tunnistaa stereotypia, jotta sen parodioimiselle voisi nauraa.

Tui kirjoitti...

Intertekstuaalisuus onkin laajaa. Emme huomaa kaikkea, koska stereotypioiden lisäksi emme enää tunnista viittauksen kohdetta. Kulttuuri on täynnä intertekstuaalisuutta ja siitä raivoaminen ("toi varasti mun tekstin romaaninsa") on aina ongelmallista. Luulen, että juuri Snellmanin kirjan jälkeen lähdelueteelot ilmestyivät laajemmin romaaneihin ja se on minusta hyvä. Tieteellisissä teksteissä olen pilkuntarkka lainauksista, en hyväksy mitään "sinne päin" merkintojä, viittaamattomista lainauksista nyt puhumattakaan. Kaunokirjallisuudessa, lyriikassa ja proosassa etenkin, intertekstuaalisuutta ei voi välttää, mutta minusta kirjallisuudessa tekstit keskustelevat keskenään. Osa viittauksista ja vaikutteista, jotka ovatkin sitten taas eri juttu, eivät aukene lukijoille, ne oivat vain jotain kirjailijan omaa, hänelle aukeavaa. Tähän ruutuun on vaikea kirjoittaa, tuntuu että ajatukset vain toistelee toisiaan. Mutta: laitoin sinulle haasteen (ignoroi sitä rauhassa), mutta käy vilkaisemassa käyttämistäni sivuista Sanojen aikaa. Siellä monet kirjailijat Omissa sanoissaan ja Makuasioissa ovat kertoneet omista vaikutteistaan ja suosikeistaan. Erittäin kiinnostavaa luettavaa.

Anonyymi kirjoitti...

Sanoja on vain kuusi, mutta pilven numero on yhdeksän.

Tommi kirjoitti...

Humanisti sekoaa laskuissa kolmen jälkeen. Koska ajattelin laulussa laulettavia sanoja enkä laulun nimeä, on sanoja itse asiassa seitsemän. Olet silti oikeassa.

Mutta eikös Weird Al Jankovich tai joku muu irvailija kuitenkin levyttänyt Harrisonin biisin maintsemallani nimellä? Tosin voi olla, että vain toivoisin sitä.

Anonyymi kirjoitti...

Omituinen laskuoppisi ajoi tarkistamaan asian, vaikka en sinänsä tuota hupiversiota muistanutkaan. Lähinnä ajattelin sinun heittäneen tahallasi väärän luvun, että tiedät miten luottavaiset ihmiset sivuasi lukevat. Luvut eivät sinänsä ole kovin tärkeitä, mutta vaaleissa olisi hyvä osata laskea pidemmälle kuin kolmeen...

Tommi kirjoitti...

Olet taas oikeassa. Kolmeen en todellakaan aio jäädä ja suosittelen samaa kaikille.