lauantaina, tammikuuta 28, 2006

Kohti punaista planeettaa


Me emme ole yksin. Ainakin toivoisimme, että emme olisi. Toive on erittäin lujassa. Näin ajattelin taas, kun luin uutisen, jonka mukaan ulkoavaruudesta on löytynyt planeetta, joka muistuttaa maata enemmän kuin mikään aiemmin löydetty planeetta. Siellä voi olla elämää!

Hienoa, mutta entä sitten? Massaltaan viisi kertaa maapallomme kokoinen planeetanmöhkäle on 25 000 valovuoden päässä meistä. Lähtekäämme sinne, niin ehdimme kuolla ennen määränpäätä. Löydöksellä on myös kerrassaan mahtava nimi: OGLE-2005-BLG-390Lb. Vaikka koodisarjassa on varmastikin löytövuotta, löytäjien nimikirjaimia ja muuta "pakollista" arkistointisälää, muistuttaa planeetta jo nyt enemmän Tähtien sotaa kuin paikkaa, jossa voisi elää.

Kun tällaista uutista lukee, ottaa helposti asioita annettuina. Planeetan kerrotaan kiertävän omassa aurinkokunnassaan tähteä, joka on STT:n välittämän uutisen mukaan ”todennäköisesti punainen jättiläinen”. Nyt pitäisi varmaankin lähteä hakukoneisiin ja sanakirjoihin punaisen jättiläisen perässä. En kuitenkaan viitsi. Minulle riittää, että löydös kiertää jotakin, joka on valtavan kokoinen ja luultavasti väriltään punainen. Tämä riittää siksi, että planeetalla tuskin kuitenkaan on elämää. Tiedemiesten usko on kova, sillä löydöksen pintaa peittää jää, ja sillä saattaa jopa olla ilmakehä. Mutta kuinka paljon voi olla elämää paikassa, jonka pintalämpötilaksi arvioidaan 220 miinusastetta? Retket napojen tuiverruksiin ovat tämän rinnalla lastenleikkiä.

Tärkeintä löydöksen uutisoinnissa on kuitenkin löytäjien nostaminen esiin, sillä tällaisella tuloksella jatkorahoitus on taattu. On siis tärkeintä, että uuden planeetan löysi kansainvälinen tutkimusryhmä, joka havaitsi kohteensa Euroopan eteläisen observatorion tanskalaisilla teleskoopeilla. Kyseessähän onkin siten pohjoismainen löytö hieman samoin kuin taivaalla kaartelee suomalaisia satelliitteja, koska niissä on yksi suomalainen osa.

Lopulta ei kai olekaan tärkeintä se, että tiedämme maailmankaikkeudessa olevan muitakin. Väittääpä joku tutkimusryhmä mitä hyvänsä, me emme ole yksin. Onhan täällä E.T. Tai jossain siellä. Me emme ole yksin niin kauan kuin saamme itsemme kuuluviin, niin kauan kuin voimme ”soittaa kotiin”. Tärkeintä on tehdä itsensä tykö, rakentaa maailma omaksi kodiksi, omaksi leikkikentäksi, olipa sanottavaa tai ei. Siitä on osoituksena tämäkin luritus.

1 kommentti:

Tui kirjoitti...

Taitaa olla ihan nallekarkkirahojen murto-osia mitä tällaisiin verrattuna Suomalaisen elokuvan festivaali saa. Voiko niitä samassa postauksessa oikein edes mainita?