Tutti

Runotorstain haastekuvassa on tutti. Vastausrunoni nimi voisi olla Eero, mutta jätän runon kuitenkin nimettä.

**********

Äidin kyljessä uneksit sairaalan
vihreän vaateparren

alhaalla puiden keskellä kotitalo
ja tuolla makaa junarata

muistatkohan keintuolin liikkeen
pienen itkunpyrähdyksen

tässä se on
rakennustelineet ikkunan takana

Pitkästä aikaa: runo

En ole kirjoittanut runoa melkin kahteen kuukauteen. Sitten alkaa miettiä, osaanko vielä kirjoittaa, tiedänkö missä menevät tavurajat, missä seisovat selvästi rajattomat sanat. Eilen aloin naputtaa näppäimistöä sillä mielellä, tiedättehän, että jotakin on ihan pakko saada aikaiseksi. Edes tuhru.

Sain kirjaimia jonoilta näyttäviin asemiin ja päätin asettaa jonot näytille. Ei onnistunut, en muistanut enää blogini salasanaa. Niinkö kauan siitä on? Eilen luovuin julkaisuajatuksesta, kun olin muutamia salasanoja kokeillut. Tänään yritin uudestaan. Taisi olla noin viidestoista yritys,joka tuotti tuloksen. En tiedä, kannattiko sysiä.


Kirjakaupan kiiltävästä ikkunasta
teoria tarjoutui syliin
pysähdyin

laulavan lapsilauman marssi
häiritsi tai ainakin
ajattelin

kysyin haluanko selvittämistä
kaipaavan takkutukan vai syöttötuolin
alta imuroitavan tuntemattomuuden

vastasin kyllä.

Kettu juoksi yli järven

Tässä on arvioni Pekka Piirron runokokoelmasta Kettu juoksi yli järven (Wsoy 2008). Arvio julkaistaan tai on jo julkaistu Hämeen Sanomissa.

Miksi meillä on kiire, kiire, kiire?

Pekka Piirron (s. 1935) yhdestoista runokokoelma Kettu juoksi yli järven ihmettelee nykyihmisen kiirettä. Ihmettelyn kohde ei ole uusi, mutta ajankohtaisen aiheen johdonmukainen käsittely sekä sisällön että runojen muodon tasolla kietoo pauloihinsa antamalla mahdollisuuden ”levätä edes hetken/ kaikesta mitä tapahtuu ja useimmiten kovin äkkiä”.

Ensimmäisessä runossa tempoilun kuljettama mies levähtää ”pää käsien välissä”, kunnes taas ”jostain kaukaa kuuluvat Appassionatan myrskyt”. Viittaus Beethovenin myrskyisään pianosonaattiin johdattaa hienosti kokoelman esille lastaamaan nopeusvaateen ja yksisilmäisyyden tuomioon. Kokoelma onkin tiukka mutta ei armoton.

Aiempien kokoelmien kreikkalaisuus on taas esillä, mutta ei rasittavana pakkona, mikä on hyvä, sillä filosofisuus tihkuu Piirron lämpimässä, humoristisessa ja hiljaisessa runoudessa läpi ilman viitteitäkin. Kokeneen runoilijan syvä rintaääni rakentaa runoista rauhallisia ja keveitä, vaikka aiheen kosketus on raskas sekä yksilöllisesti että yhteisön tasolla. Sanan ja sanonnan ristiriitaisuus laajentaa runon merkityskentän ihailtavasti ja yllättävästi. ”Mihin ihmisillä on aina kiire kiire ja kiire/ hoppu ja hoppu hops hops kuin hätä olisi totta”. Piirron runoilla on kyky saada ymmärtämään jotakin enemmän, mikä ei ole aivan tavallista.

Runojen perusta on tarkoissa arkisissa havainnoissa, jotka levittäytyvät rinnastamalla tai törmäyttämällä ihminen ja luonto toisiinsa niin, että ihmisen temmellys näyttää naurettavalta ”Viisaus siellä viihtyy siellä missä/ heinäsirkat korkealle hyppii”, runon minä toteaa luontoa ylistäen Henry Thoreaun hengessä. Luonto näyttää ketun jälkineen toistuvasti olevan viisaampi kuin vauhdin ja ”näyttelemisen” yhteiskunta, jolle runoissa annetaan isän kädestä. ”Jos levottomuus taas kulkee liian kauan vieressäsi/ lyö sitä kepillä päähän pikkuinen piski se on ja laiha”.

Kokonaisuutena kokoelma on hahmoton, mutta sen voi katsoa nyt myös eduksi, sillä kiireen hallitsema aika tarvitsee myös jäsentämätöntä, kohteensa mallista kokoelmaa. Nyt tätä tukee oivaltavasti myös Piirron poetiikalle ominainen runojen poukkoilevalta tuntuva säejako ja välimerkittömyys, joka sekin liitetään kiireeseen, kun ”heittomerkkikin pelästyi pensaan taa/ muut välimerkit seurasi perässä”.

Piirron runot ovat avunhuutoja, joista on ammennettavaksi nykyajan markkinaliberalismin negatiivisiin lieveilmiöihin. Tämän päivän toden sijasta kokoelma pyytääkin lopuksi uskomaan runouteen. Näiden puhuttelevien runojen jälkeen pyyntöön myöntyminen on helppoa.

Ajatustelua

Runotorstai on ajatuksia täynnä.


**********

Aamulla ajattelen yhteistä lähtöä
työpaikkoja ja leikkipaikkoja
taloa, seiniä, lattiaa, kattoa
natisten kuljettavia portaita
ennen kuin avataan ovi ja suljetaan.
Pyörän selässä ajattelen ruumiissani
lainehtivaa vettä
veren vankkoja virtoja
repaleisia pilviä
joihin päivittäin katoamme.
Alamäen viima ajattelee
poskilla riemuiten
kuin rukiinen kitarasoolo
lapsen puurohymy aamiaispöydässä.
Tietokoneen edessä
ajattelen häntä työpaikallaan
vastaamassa puhelimeen
neuvomassa, syömässä lounasta
kääntämässä kieltä
ja höpisemässä niitä näitä
kauniilla suullaan.
Ennen kotiinlähtöä ehdin
ajatella suoraa runoa
konstailematonta lapsen naurua
kun isä on vetänyt kalsarit päähänsä.
Ylämäen hiessä ajattelen
kaipaavani kotiovea
sen takana olevaa kenkätelinettä
pönttöuunin hehkua
lapsen iloisia askeleita
häntä kertomassa miten
päivä oli mennyt.
Tätä kaikkea ajatellessani
ajattelen enkö voisi
olla onnellinen.

And the tunnustus goes to...

Tuima jakoi minulle runoilustani You Make My Day –plakaatin. Yllättyneenä totean, että nyt blogiani lukee ainakin yksi, joka pitää runoistani. Tai ainakin jostain runostani. Tunnustus lämmittää nyt erityisesti kahdesta syystä: 1) Talo, jossa asustan, tuulettaa itse itsensä niin tehokkaasti ja innokkaasti, että toisinaan tupaan tuppaa lievähkö kylmyys. 2) Tunnustus nyt vain sattuu lämmittämään.

Suomalaisenkin olisi aika opetella ottamaan vastaan kehuja. Tämä tuli mieleeni viime lauantaina Venla-gaalaa katsoessani. Suomessa ei osata järjestää minkäänlaista televisioitavaa gaalaa. Tämän todetakseen ei tarvitse kuin katsoa läntisen naapurin tv-kanavalta vaikka gaala, jossa Börjet ja Ulrikat jakavat toisilleen palkinnot vuoden elokuvateoista. Meidänkin gaalamme saattaisivat näyttää komeilta ja hyvin järjestetyiltä ja suunnitelluilta, jos me osaisimme ottaa kiitokset vastaan. Mutta. Mutta. Kun joku tuottaja tai mikä lie tulee hakemaan palkintopystiä, hänen puheensa sisältää yhden sanan: ”Kiitos”. Se lausutaan tarkoituksena sanoa: ”Älkää nyt, en mä tätä ole ansainnut”. Papin munat ja kirkkoviinin kiherrys! Jos tuomaristo on mielestäsi antanut palkinnon väärälle henkilölle, älä ihmeessä näytä tietäväsi, kenelle pystin olisi pitänyt mennä. Hymyä huuleen, käsi nyrkkiin ja nyrkki pystyyn.

You Make My Day –plakaatin saaminen tuo myös velvollisuuksia:

"Give the award to 10 people whose blogs bring you happiness and inspiration and make you feel happy about blogland. Let them know by posting a comment on their blog so they can pass it on. Beware you may get the award several times."

Koska elän ihan oikeatakin elämää, niin miten nyt voisin jakaa tunnustuksen kymmenelle blogille? En mitenkään. Siksi jaankin vain viisi tunnustusta:

Kirjailijan häiriöklinikalle lienee tullut plakaatteja aiemminkin. Ihme on, jos ei ole. Ihmettelen, miten Kirsti jaksaa ja pystyy kykenemään kirjoittamaan kiinnostavasti mistä tahansa. Onneksi jaksaa.

Jurin Pulpetti tarjoaa mielenkiintoisen ikkunan pulpin maailmaan. Parasta on se, että mielipidettä ei pihdata missään välissä. Lisäksi Jurin blogia lukemalla oppii yhdestä laajasta aihealueesta sitä ja tätä, niin pieniä yksityiskohtia kuin laajempaa laveerausta.

Kaiken pelitys tarjoaa peli- ja kulutuskulttuurista hauskaa ja terävää luettavaa. Monesti olen huomannut jääneeni pohtimaan asiaa, joka luettuna tuntui minulle yhdentekevältä.

Runotorstai pitää blogini hengissä.

Ja lopuksi Tuiman Tuumailulle kirjallisuusaiheisista (ja muistakin), inspiroivista kirjoituksista. Eikä tämä ole todellakaan vastavuoroinen tunnustuspyrskähdys. Vaikka kommentoin harvoin, niin Tuiman blogissa käyn päivittäin – useammin kuin kerran.