Kettu juoksi yli järven

Tässä on arvioni Pekka Piirron runokokoelmasta Kettu juoksi yli järven (Wsoy 2008). Arvio julkaistaan tai on jo julkaistu Hämeen Sanomissa.

Miksi meillä on kiire, kiire, kiire?

Pekka Piirron (s. 1935) yhdestoista runokokoelma Kettu juoksi yli järven ihmettelee nykyihmisen kiirettä. Ihmettelyn kohde ei ole uusi, mutta ajankohtaisen aiheen johdonmukainen käsittely sekä sisällön että runojen muodon tasolla kietoo pauloihinsa antamalla mahdollisuuden ”levätä edes hetken/ kaikesta mitä tapahtuu ja useimmiten kovin äkkiä”.

Ensimmäisessä runossa tempoilun kuljettama mies levähtää ”pää käsien välissä”, kunnes taas ”jostain kaukaa kuuluvat Appassionatan myrskyt”. Viittaus Beethovenin myrskyisään pianosonaattiin johdattaa hienosti kokoelman esille lastaamaan nopeusvaateen ja yksisilmäisyyden tuomioon. Kokoelma onkin tiukka mutta ei armoton.

Aiempien kokoelmien kreikkalaisuus on taas esillä, mutta ei rasittavana pakkona, mikä on hyvä, sillä filosofisuus tihkuu Piirron lämpimässä, humoristisessa ja hiljaisessa runoudessa läpi ilman viitteitäkin. Kokeneen runoilijan syvä rintaääni rakentaa runoista rauhallisia ja keveitä, vaikka aiheen kosketus on raskas sekä yksilöllisesti että yhteisön tasolla. Sanan ja sanonnan ristiriitaisuus laajentaa runon merkityskentän ihailtavasti ja yllättävästi. ”Mihin ihmisillä on aina kiire kiire ja kiire/ hoppu ja hoppu hops hops kuin hätä olisi totta”. Piirron runoilla on kyky saada ymmärtämään jotakin enemmän, mikä ei ole aivan tavallista.

Runojen perusta on tarkoissa arkisissa havainnoissa, jotka levittäytyvät rinnastamalla tai törmäyttämällä ihminen ja luonto toisiinsa niin, että ihmisen temmellys näyttää naurettavalta ”Viisaus siellä viihtyy siellä missä/ heinäsirkat korkealle hyppii”, runon minä toteaa luontoa ylistäen Henry Thoreaun hengessä. Luonto näyttää ketun jälkineen toistuvasti olevan viisaampi kuin vauhdin ja ”näyttelemisen” yhteiskunta, jolle runoissa annetaan isän kädestä. ”Jos levottomuus taas kulkee liian kauan vieressäsi/ lyö sitä kepillä päähän pikkuinen piski se on ja laiha”.

Kokonaisuutena kokoelma on hahmoton, mutta sen voi katsoa nyt myös eduksi, sillä kiireen hallitsema aika tarvitsee myös jäsentämätöntä, kohteensa mallista kokoelmaa. Nyt tätä tukee oivaltavasti myös Piirron poetiikalle ominainen runojen poukkoilevalta tuntuva säejako ja välimerkittömyys, joka sekin liitetään kiireeseen, kun ”heittomerkkikin pelästyi pensaan taa/ muut välimerkit seurasi perässä”.

Piirron runot ovat avunhuutoja, joista on ammennettavaksi nykyajan markkinaliberalismin negatiivisiin lieveilmiöihin. Tämän päivän toden sijasta kokoelma pyytääkin lopuksi uskomaan runouteen. Näiden puhuttelevien runojen jälkeen pyyntöön myöntyminen on helppoa.