Marjatta Raita poistui

En ymmärrä, miksi Marjatta Raidankin piti täältä jo lähteä. Hän oli vasta 63-vuotias. Mistä me tiedämme, kuka kulloinkin sulkee oven tai silmänsä viimeisen kerran? Emme mistään. Vuoden 2006 Suomalaisen elokuvan festivaalin ohjelmakirjaan kirjoitin Marjatta Raidan esittelyksi seuraavan:

MARJATTA RAITA

Näyttelijä Marjatta Raita syntyi Porissa helmikuussa 1944 näyttelijäpari Eino ja Valli Raidan perheeseen. Parhaiten hänet tunnetaan Uuno Turhapuron vaimona Elisabethina, joka on Turhapuron perheen sukupuolten sodassa saanut tottua yhteen jos toiseenkin ruokaa palvovan ja työtä vieroksuvan miehensä pyrinnöistä.

Elisabeth Turhapuro oli Raidan ensimmäinen valkokangasrooli. Rooli on jatkunut kolmen vuosikymmenen aikana kahdessakymmenessä Turhapuro-elokuvassa, vaikka Uunoja pitikin tulla vain yksi. Tosielämässä Suomen pitkäkestoisimman sarjafilmin näyttelijä on ollut kaksikymmentä vuotta naimisissa näyttelijä Aarno Sulkasen kanssa.

Marjatta Raita kävi Suomen teatterikoulua vuosina 1962-65. Sen jälkeen hän on teatterissa ollut uskollinen Helsingin kaupunginteatterille. Vuodesta 1965 lähtien hänet on vuosien varrella nähty siellä lukuisissa näytelmissä, muun muassa Tulipunakukan Kyllikkinä, Murtovarkauden Vallesmannin rouvana, Nummisuutarien Kreetana ja rouva Florencena suositussa komediassa Diivat.

Näyttelijyydestään Raita on todennut, että ”selvä brändini – elokuva – on kyllä saanut arvostusta, mutta epäselvä teatteribrändini saama arvostus on vaihtelevaa.” Turhapurojen lisäksi elokuvarooleja on ollut muun muassa elokuvassa Tie naisen sydämeen (1996). Televisiossa Raita on nähty esimerkiksi sarjoissa Muodollisesti pätevä (1999) ja Kylmäverisesti sinun (2002). Monipuolisena teatterin, elokuvan ja television taitajana Raita on saanut taiteellisen arvostuksen lisäksi näyttelijäkollegoiltaan myös toisenlaista luottamusta, sillä hän on Helsingin Kaupunginteatterin Näyttelijäyhdistyksen luottamusmies.

Näyttelijän kokemuksesta viulunsoitonkin taitava Raita on sanonut vaatimattomasti: ”Mitä enemmän ikää karttuu, sitä enemmän varmuus häipyy pois. Oppii tiedostamaan, ettei osaakaan mitään.” Vaikka näin olisikin, on näyttelijä omissa töissään osoittanut taitonsa niin komediassa kuin vakavammassakin roolissa.

Marjatta Raidan elokuvaroolit

2004 Uuno Turhapuro – This Is My Life
1998 Johtaja Uuno Turhapuro pisnismies
1996 Tie naisen sydämeen
1994 Uuno Turhapuron veli
1993 Uuno Turhapuron poika
1992 Uuno Turhapuro Suomen tasavallan herra presidentti
1991 Uuno Turhapuro herra Helsingin herra
1990 Uunon huikeat poikamiesvuodet maaseudulla
1988 Tupla-Uuno
1987 Uuno Turhapuro – kaksoisagentti
1986 Uuno Turhapuro muuttaa maalle
1985 Uuno Epsanjassa
1984 Uuno Turhapuro armeijan leivissä
1983 Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin
1982 Uuno Turhapuro menettää muistinsa
1981 Uuno Turhapuron aviokriisi
1977 Risto Vanarin piilokamera
1978 Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy
1977 Häpy Endkö?
1976 Lottovoittaja UKK Turhapuro
1975 Professori D.G. Turhapuro
1973 Meiltähän tämä käy
1973 Uuno Turhapuro

Marjatta Raidan kuvan otin Helsingin Kaupunginteatterin sivuilta.

Kursiivista melan kolinaa

Tällä kertaa Runotorstai pyytää innoittumaan runoaktiin Eino Santasen säkeen lukemisesta. Valokuvatorstai haluaa samaa. Santasen säkeen lukeminen ei minua aiemmin ole innoittanut - eikä meinaa tehdä niin nytkään. Polkaisualustana on säe On olemassa kursiivinen malankolia. Se luuraa kokoelmassa Kuuntele, romantiikkaa (Tammi, 2002). Päätän olla kirjoittamatta kursiivilla, koska runo on aina kursiivia, niin kuin runo on aina kysymys ilman kysymysmerkkiä.


*****

Kävelimme paikkaan
rakensimme tilan
langetimme
luonnonvoimille
ihmisen tuoksun
merkitsimme
laajennuksen valtapiirin
vesiperän
perustukset
kaivoimme
kankaalle kotomaan
ladoimme
lohkotut kivet
paukutimme pystyyn
pahuksen
paksut tolpat
verhon takaa
katselemme ulos
katselemme tähtitaivasta
toisiamme katselemme
ja muistelemme
aikaa
isä eli vielä
paloitteli potkaa
ajoi autoa
käveli
söi
kivellä
istuvan silmää
heinikkoon
vajoaminen painaa
selässä pilvien
läpi puhaltava
syksy.

*****

Itsekkyydestä

En tiedä, milloin itsekkyys ylittää rajan, milloin murtaa padon. En tiedä, milloin olemme pisteessä, että on pakko sanoa, tokaista. Sen tiedän, että monta kertaa olen jo sanonut, monta kertaa yrittänyt selittää, miksi ei käy niin kuin yrittää käydä. Polttoaine loppuu.

Polttoainetta tarvitsevat kaikki. Muuten hengittäminen, ajatteleminen ei ole mahdollista. Kuvittele joukko ihmisiä ja joukkoon yksi, joka vaatii itselleen erikoisjärjestelyjä. Yhtenä päivänä järjestelyt ovat mahdollisia, toteutuskelpoisia. Toisena ja kolmantenakin kaikki tuntuu sopivan. Sitten tulee neljäs päivä, uusi ajatus oman hyvinvoinnin parantamiseksi. Napa ei tunnu puhdistuvan millään.

Jos kaikki ymmärtäisivät esittää vaatimuksia, me olisimme kaikki urheilijoita, joilla olisi oikeus jonkun sairauden takia imeä sisäämme dopingia. Voiton avaimet saattaisivat miltei olla hallussamme, mutta ajatusmaailma levällään maailmankaikkeudessa. Minä, maailma, avaruus, valo, aurinko, kuivuus.

En tiedä, mistä ja milloin olen tähän kulkenut, kenen poskea silittäisin, milloin riittää, että ruokalautasella on vain kasa omia sanoja. Mutta sen tiedän, että omia sanoja ei ole olemassakaan.

Viikko alkaa iloisesti 2

Lapsi tietää, mistä ilo löytyy. Yleisemmin voisi sanoa, että se löytyy pienistä arkisista asioista. Hieman tarkemmin voisi sanoa, että ilo löytyy viemäristä kaivon kannen alta. Kunpa itsekin tajuaisi etsiä ja löytää asioita oikeista paikoista. Kunpa itsekin ymmärtäisi nauraa asioille. Hyvää viikkoa toivotan tämän myötä itselleni ja siinä sivussa kaikille muillekin. Jospa nauraisimme, edes vähän.

Viikko alkaa iloisesti

Viikon alku, savua
hylkivän hormin haiseva hengitys.

Keltaisia lehdistöjä kuljettaa tuuli,
ikkunalaudalla itsekseen kasvavat kirjapinot.

Työhuone muovautuu varastoksi,
patterin hönkäilyssä fiikus heittää lehtensä lattialle.

Milloin tuuletus riittää,
miten tyhjiin taskuihin saa täytettä.

Mä sanoja lainaan

Lainaus viikonlopuksi ja lopun toivotus:

A mental disease has swept the planet: banalization. Everyone is hypnotized by production and conveniences - sewage system, elevator, bathroom, washing machine.

(Ivan Chtcheglov, "Formulary for a New Urbanism", 1953)

Kamera imee

Minua haastateltiin televisioon. Kävimme lyhyen keskustelun ennen kameran käymistä. -Pujota tää mikrofoninjohto paidan alta. -Ok. -Odota, mä voin kiinnittää sen kaulukseen. -Selvä. Sanavaihto oli tiivistä, funktionaalista. Sitten minut istutettiin tuoliin, työnnettiin kamera lähelle tuijottamaan. Se ei ollut funktionaalista. Ajattelin Jan Sverakin elokuvaa Akkumulaattori I. Siinä televisio imee kaiken energian ihmisiltä, joita on kuvattu televisioon. Alkoi väsyttää. Haukottelin. -Anteeksi. -Ei se mitään, tämä on äkkiä ohi. Kuvaaja puhui kuin hammasta oltaisiin kiskottu suusta. -Nyt jommankumman mikrofoni suhisee. Ajamaton partani. –No niin, nyt on hyvä. Käy. Kuvaajan sanan perään haastattelija alkoi päästää sanoja suustaan. Istuin kauheassa nojatuolissa, johon minut asetettiin niin, että tausta näyttäisi soveliaalta. Annoin sanojen tulla turhia ajattelematta. Ajattelin vain tilannetta. Ajatellessani käteni turposivat. Kämmeneni olivat jalkapallon kokoiset. En ollut kotonani. Katsoin itseäni ylhäältä. Katsoin minua tuijottavaa kameraa, minua tuijottavaa haastattelijaa. En ollut jalkapallokentälläkään. Jatkoin puhumista, mietin, miksi olin missä olin, miksi tuntui siltä kuin tuntui. -Se oli sitten siinä. Kiitos. Kamera sulkeutui. -Ai hitto, unohdin sen tärkeimmän kysymyksen. Niin, se oli juuri se, johon olisin osannut parhaiten vastata. Nousin ylös tuolista. Kämmeneni palautuivat normaaleiksi. -Koska tämä tulee ulos? Kysyin, vaikka an ajatellut katsoa itseni kuvaa ruudun pimennossa. -No, aivan sama. Kuitenkin leikkaatte sanomiset haluamaanne järjestykseen irti puheyhteydestä. -Niin se tavallisesti tehdään. Haastattelija nauroi puhuessaan totta. Käteni alkoivat taas turvota.

Kivinen runo

Runotorstain 60. haasteen johdatuksena on kuva, joka on alunperin julkaistu HPY BIS -nimisessä blogissa. Valokuvatorstai taas haluaa osuvasti saada nähdäkseen kiviä. Taidan tällä erää tyytyä pelkkään runoon.

Kumpareisten niittyjen
(katsot)
kirveellä veistetyt vartijat

etenet vilkuilematta portille
(et katso)
keräät kämmenesi kiveen

avain solahtaa lukkoon
(hengität)
työnnät salvan sivuun

näet sen
(et hengitä)
josta ei ole käsitystä.

Sammakko

Kasaan pätkittyjä puita pinoon kahden lehtiä tiputtavan vaahteran väliin. Toistan automaattisen liikkeen, kyyristyn, kahmaisen pätkittyjä puunkappaleita, suoristan selkäni, asetan puut hartioiden tasolle kasvavaan kasaan. Selkä kastuu, syksy tekee hyvää. Puiden alta hyppää musta kymmensenttinen sammakko. Pelästyn. Niin pelästyy myös sammakko, jähmettyy paikalleen, luulee värinsä ansiosta olevansa turvassa. Kierrän keon toiselle puolelle. Nostelen puita toiseen vaahteroiden väliseen pinoon. Yritän samassa katsella sammakon liikkeitä, mutta en näe, kuulen vain pudonneiden lehtien rapinaa. Sammakko kuvittelee voittaneensa taistelun suurempaa vastaan. Onneksi olkoon, en ole vuosiin katsonut sammakkoa silmästä silmään.

Riimiä, klassikkoa

Runotorstai haluaa riimillisen runon. Suostun haasteeseen, vaikka en riimillistä runoa jaksa lukea, jos riimistä luettaessa tulee tykyttävä, hölmösti paikallaan polkeva keinu. Koska Valokuvatorstai hakee klassikkoa, lienee yhdistävänä ajatuksena se, että runossa riimi tekee klassikon. Mene ja tiedä, tokaisen ja menen mutta en tiedä.

*****

Rintamuksesta
villatakki repsottaa,
vapauden
viimeisin tulos

linnun kirkaisu, rakki
pakottaa pahainen
katsomaan ulos

eivät auta välineet
vaatteet
ei yksikään tavara,
turhaa
kaikki aatteet,
laina avara

metsän mustuvaan laitaan
kaatuu talo,
vain yksi on varmaa
maatuu teljetty
valo.

*****

Tee ostoksesi puistossa

Päivän lehdessä törmäsin sanaan ostospuisto. Toki olen kuullut moisesta aiemminkin. Nyt kuitenkin jäin sanaan kiinni. Eikö ostospuisto tarkoitakin samaa kuin ostoskeskus? Uskoisin, että sanaa käyttävä ihminen markkinoi ajatusta, jonka mukaan puisto on mukavampi ja viihtyisämmän sävyn paikka kuin keskus. Puistossa saa temmeltää vapaasti, kun taas keskuksen olemassaolo perustuu voimakkaasti johdatteluun, suunnan näyttämiseen. Vai miten on? Onko ero selvä?

Hyllystä kahmaisin Nykysuomen perussanakirjan (4. painos, 1996). Se ei näytä tuntevan sanaa ostospuisto, mutta ostoskeskuksen se kyllä selittää, tosin ei mitenkään erityisen kuvaavasti: ”ostoskeskus = ostokeskus”. No niin, toisin sanoen ostoskeskus on paikka, eri ostopaikkojen keskittymä, siis keskus tehdä ostoksia.

Yhdyssanan alkuosalla on tapana selittää perusosaa. Ostospuiston perusosa on puisto, joka on sanakirjan mukaan ”puita kasvava (taajamissa us. istutuksin koristettu) oleskelu-, virkistys- t. luonnonsuojelualue". Puisto liittyy siis erityisesti luontoon ja tarjoaa mahdollisuuden olla luonnossa. Mitä tekee yhdyssanan alkuosa ostos? Se tekee luonnosta luonnottoman.

Ostospuisto on tavaroiden luonnonsuojelualue. Se on paikka, jossa voi virkistäytyä kiireen keskellä niin, että ei tarvitse kuulla puiden humisevan. On kuunneltava lähimmäisten elementeissä kertautuvaa puhetta, jota pahimmassa tapauksessa korostaa ostospuistoon luonnon tuntua tuomaan tarkoitettu keinotekoinen suihkulähde. Ostospuisto virkistää kuin tylsä luento tai esitelmä. Ostospuistossa ei virkisty mikään muu kuin kassojen toiminta, joka vie ihmiseltä kaiken virkeyden alle tunnissa.

Ostospuisto on olevinaan lempeämpi ostoskeskus, mutta kyse on vain sanasta, jolla voidaan tehdä mitä vain. Yhdyssanoissa tärkeintä merkitystä kantaa perusta, siis puisto ja keskus. Molemmissa tehdään ostoksia. Vielä paljon puistoakin parempi olisi taivas. Ostostaivas on paikka, jossa pääsee nopeasti yhteyteen jos ei taivaan, niin ainakin jonkun ylemmän sfäärin kanssa. Tuo sfääri vetää puoleensa, mutta sieltä on paettava nopeasti. Vai pääseekö tämän päivän ostospuistosta, -keskuksesta tai -taivaasta ulos lainkaan?

Kauhea päivä

Syyskuun yhdestoista.
Kuulas, kauhean terrorin päivä.
Viattomien murhaamisen päivä,
edessä siintävä sormien katkaisun päivä.
Tästä päivästä runoilijat kirjoittaneet rivejä.
Tämä ymmärryksen katoamisen päivä
34 vuotta sitten.
Olkaamme hiljaa, älköömme puhuko.
Jos puhumme, sanokaamme sanat ylpeästi:
"En näe mitään syytä jäädä sivustakatsojaksi,
kun maa muuttuu kommunistiseksi
kansan vastuuttomuuden takia".
Yhdysvaltain ulkoministeri Henry Kissinger vuonna 1970
kolme vuotta ennen verilöylyä,
kun Salvador Allende äänestettiin Chilen presidentiksi.
Saaritsa kirjoitti vuonna 1971 runon
Pentagon problems alussa: "Heillä on aina problems
ja he tietävät aina miten solve them".
Kiväärin ilosanoma, miekka.
Enää eivät mahdollisuuksien kitarat eivät soi,
eivät kaiu laulut.
Ja mitä saamme katsoa tänään televisiosta?
Voittajien merkit, yksipuoliset syyt
ei seurauksia.

Äänitausta:
Turun Romantiikka, "Victor Jaran sormet".

Talvikuningas

Hämmentyneenä ja hiljaisena olen kuunnellut CMX:n Talvikuningasta. Vaikka paketin hinta (n. 40 euroa, riippuu ostopaikasta) on ärsyttävän paljon cd-levystä, olen tyytyväinen, että sorruin markkinoiden portaissa suuntaan, johon en ajatellut kulkevani. Kaksitoistaosainen scifiooppera on sellaista yhtä aikaa runttaavaa ja lyyristä progeilmaisua, että valot pois ja nupit kaakkoon.

Tulevaisuuteen sijoittuva tarina kulkee kauniisti Talvikuninkaan ensimmäisestä osasta viimeiseen, kahdenteentoista rykäisyyn. Mikään kronologinen paketti päässä ei kuitenkaan soi: Talvikuninkaan kerronnallinen monikerroksisuus niin sävellysten kuin sanoitustenkin tasolla on jotakin, jollaista suomalaisessa rockissa ei liene ollut koskaan aiemmin. Kyse on nimenomaan teoksesta, jonka vaatimuksia sen jokainen osa palvelee niin onnistuneesti, että paikoin on tulla ällistymisen aiheuttama tippa linssiin.

Sanoitusten osalta olin epäileväinen ennen ensi kuuntelua. Scifimaailma ei ole koskaan tehonnut minuun. Mutta vaikka Yrjänän sanoituksista voi poimia ”tappajasatelliitteja”, ”kyborgeja”, ”metaanihydraattisoihtuja” ja ”komposiittinyrkkejä”, liikutaan niissä kuitenkin meidän aikamme ongelmissa. Scifikin kertoo enemmän tekohetkestään kuin tulevaisuudesta, josta se voi kertoa vain mahdollisia maailmoja, mahdollisia kehityskulkuja. Olemme meille tutun maailman, spektaakkelin yhteiskunnan perustassa, kun teoksen ensimmäisessä osassa ”Kaikkivaltias” todetaan:

Valomuurin tuolla puolen, nopeuden kantamattomissa:
siellä savuavat peilit yllä kaikkeuden
siellä asuu tyhjyys joka meidät yhdistää.

Tavikuningas osoittautuu nopeasti sekä eksistentiaaliseksi että poliittiseksi tutkielmaksi. Yrjänän sanoituksissa on toki aina ollut poliittinen juonne ellei jopa poliittinen painotus. Valomuuri, muurin peilit, kuvat ja niiden tykityksen nopeus, on tyhjyys, jossa meidän tulee elää, koska muuta emme voi. Neljännessä osassa ”Vallan haamut” asia todetaan toisin sanoin:

Ja me mietimme keitä me varjot oomme
mitä täällä me palvelemme
kenen suojana seisomme valvoen
me ratsastajat kaaoksen.

Kaaoksessa me ratsastamme, vallan haamujen, näkymättömien ohjailevien käsien johdattelemina. Voimmeko tehdä toisin? Miksi emme tee? Vaikka CMX-paketilla on hintaa, osoittaa orkesteri kuitenkin sen, että asioita voi tehdä toisin. Taitaapa CMX osoittaa senkin, että vain toisin tekemällä syntyy jotakin kestävää. Epäilenpä, että CMX:ää vieroksuvankin on tässä yhteydessä todettava teos taidokkaaksi ja taitavuudessaan ihailtavaksi. Valaa uskoa ihmiseen, että kaikki ei ole standardipoppia.

Talvikuningas on omituinen tapaus suomalaisen rockin historiassa. Omituinen ja merkittävä, jolle progressiivinen on oikea sana, kirjaimellisestikin. Vaikka teksti on Yrjänän kynästä lähteneeksi yllättävän suora, teos ei ihan muutamalla kuulemalla tyhjene.

Jethro, vielä kerran

Jethro Tullin keikka viime perjantaina Turussa oli musiikillisesti erinomainen. Tarkoitan, että en uskonut kuulevani tanakkaa soitantaa varsinkaan sen jälkeen, kun huhu oli kertonut edellisillan Tampereen keikasta pelkkää miinusta. Huhu oli väärä.

Huilumies Ian Andersonin kipparoima Jethro Tull on ikämiesjoukkue. Anderson veti juuri itse viivan kuuteenkymppiin, mutta orkesterin meno ja nokkamiehen omaperäinen huilun pärisyttely, puhaltelu ja huiluun laulaminen ovat edelleen tenhoavaa kuultavaa. Hittipotpurit ovat tavallisesti kelporypistyksiä, sillä tuttuus vie mukaan – ja jos ei muualle niin ainakin menneisyyteen. Heti keikan alkupuolella Anderson veikin joukkoineen kuulijat menneisyyteen kirjaimellisesti ”Living in the Pastilla”. Menneisyyteen ankkuroiduttiin tukevasti muutenkin. Varsinkin taiturimainen progepala "Thick as a Brick" sekä Aqualungin nimibiisi ja ”My God” päättivät puolestani sen, mitkä biisit veivautuivat seuraavana päivänä iPodissani uudestaan ja uudestaan. Miksi ei saisi elää menneisyydessä? Mehän elämme siinä koko ajan.

Andersonilla on aina ollut sekä hauskoja että informatiivisia välispiikkejä. Niin nytkin. Valitettavasti niitä ei kuultu keikan loppuun asti, koska joku ääliöidioottipallinaama keskeytteli toistuvasti Andersonia niin, että huilumies kypsyi ja totesi, että ei sitten, koska ette jaksa kuunnella. Mikä ihme siinä on, että kun keski-ikäinen urvelo pääsee vapaalle, niin hänen on pilattava vapaansa ja siinä samassa muutaman muunkin vapaa? Keskeytyshetkellä Anderson oli juuri kertomassa seuraavasta biisin, West Side Storyn ”American”, olevan tällä kertaa Keith Emersonin sovitus. Aivan tähän saakka emme kuitenkaan kuulleet. Onneksi ”America” kuitenkin jyräsi hienosti monin eri sitaatein Dallasin teemasta Hendrixin ”Foxy Ladyyn”.

Kitaristin hääri nuori saksalaishannu Florian Opahle, joka soitti taitavasti, voisi sanoa, virheettömästi, mutta hän olisi kyllä sopinut paljon paremmin johonkin hevipumppuun: hyvän kepittäjän merkki ei suinkaan ole se, että soittaa tilulilusooloja niin nopeasti kuin pystyy. Tai ehkä niin on viiksihevin kotikonnuilla Saksassa.

Keikka oli mukiinmenevä, mainio ja nautittavakin, mutta miksi ihmeessä kahden tunnin soitanta piti katkaista välillä puoleksi tunniksi? Miksi ihmeessä keikalla täytyy pitää tauko? Oliko syynä keikkapaikan vaatimus saada myydä viinaa vai kenties se, että Andersonin puhti ei kestä kahta tuntia putkeen? Arvelisin, että ei ainakaan viimeinen, niin letkeästi jokeriasento ja muu pomppiminen ikämieheltä luontui.

Pelkkää fiilistelyä

Tämä se on. Tämän minä haluan.
Tämän minä tulen saamaan. Tänä iltana. Kiitos.

Ässää kehiin

SusuPetalin ässämäinen sanalaatikko sai aikaan seuraavan:

Sattuman silmukka
sulaa saduksi, silittää
selittää sinisen syksyn,
sade sammuu.

Lapsi ja auto

Runotorstain ja Valokuvatorstain haastesana on lapsi.


*****

Kiipeät ketterästi
kävelyautosi satulaan
väärä jalka edellä,
nojaat takapuskuriin,
pärisytät huulia
taputat hymyillen
jalkapohjia lattiaan.

Vieressä vanhemmat
nauravat kovapäisyyttäsi,
mutta sinua ei ole tehty
tämän maailman
kiireeseen.

Ehkä tiedät jo
peili näyttää kohteet
etäämpänä
kuin ne oikeasti ovat.

*****

Tämä on hyvä hetki

Tietokone hurisee tietoa,
päätä pakottaa piilotteleva ajatus.

Tämä on hyvä hetki,
tuulessa naputtava lipputangon naru.

Lehtivihreä pakenee koivusta,
loisto ennen voimattomuuden aikaa.

Seinään kiinni työnnetty jääkaappi naksuu,
pesukone tekee puhdasta jälkeä.

Tämä on hyvä hetki,
en anna ajatuksen pilata sitä.

Puheen kaltaista jauhantaa

Pienimuotoinen keskustelun tapainen puhe tai englanniksi hienosti small talk on raivostuttavaa. En ymmärä, miksi joutavaa puhumista arvostetaan. Ajatellaan, että kylläpä me olemme eurooppalaisia (ehkä jopati amerikkalaisia), kun kykenemme veistelemään hyvää-päivää-kirvesvartta, vaikka hiljaisuus on paljon hienompi asia kuin joutava paskan puhuminen. Maailmassa on saastetta ihan tarpeeksi ilman turhaa puhettakin.

Ymmärrän, että hiljaisuus on huono asia kiirettä ja jatkuvaa häslinkiä arvostavassa menossa, jossa vain nyt-sanalla on merkitystä. Mikä ihme on tuo "nyt", jota emme saa koskaan kiinni? Saatamme pölistä, että "elän tässä ja nyt" ja muuta mukavaa. Niin se kai on, koska kovin helposti mikään muu ei ole mahdollista. On vaikea irrottautua omasta ruumiista. Mutta hiljaisuus, miksi sitä pitää pelätä? Esimerkiksi siksi, että sen voi saavuttaa maaseudulla ja maaseutu taas on menneisyyttä, pysähtyneisyyden perikuva. Ja tämä se vasta turhaa jauhantaa on.

Ajattele itsesi istumassa autossa. Olet ajatuksissasi, matkustat vain. Mutta et voi olla ajatuksissasi, kun vieressä joku (aikuinen!) lukee jatkuvalla syötöllä ääneen tienvarsimainosten tekstejä tai toteaa jotakin nasevaa tyyliin " ei ole marketin pihalla paljon autoja, kun kauppa ei enää ole sunnuntaina auki". Painaisitko pysähtymisnappia? Ehkä, jos olisit linja-autossa. Nyt voit vain kärsiä.

Miten ihmiselle sanotaan loukkaamatta, että pidä pääsi kiinni? Haluaisin jonkun myös selventävän minulle, miksi eurooppalaiset tavat (mitä ihmettä ne ovatkin) ovat hienompia ja hyväksyttävämpiä kuin suomalaisten tavat - ja missä Suomi on ellei Euroopassa. Olkaa hiljaa ja kertokaa.