Jethro Tullin keikka viime perjantaina Turussa oli musiikillisesti erinomainen. Tarkoitan, että en uskonut kuulevani tanakkaa soitantaa varsinkaan sen jälkeen, kun huhu oli kertonut edellisillan Tampereen keikasta pelkkää miinusta. Huhu oli väärä.
Huilumies Ian Andersonin kipparoima Jethro Tull on ikämiesjoukkue. Anderson veti juuri itse viivan kuuteenkymppiin, mutta orkesterin meno ja nokkamiehen omaperäinen huilun pärisyttely, puhaltelu ja huiluun laulaminen ovat edelleen tenhoavaa kuultavaa. Hittipotpurit ovat tavallisesti kelporypistyksiä, sillä tuttuus vie mukaan – ja jos ei muualle niin ainakin menneisyyteen. Heti keikan alkupuolella Anderson veikin joukkoineen kuulijat menneisyyteen kirjaimellisesti ”Living in the Pastilla”. Menneisyyteen ankkuroiduttiin tukevasti muutenkin. Varsinkin taiturimainen progepala "Thick as a Brick" sekä Aqualungin nimibiisi ja ”My God” päättivät puolestani sen, mitkä biisit veivautuivat seuraavana päivänä iPodissani uudestaan ja uudestaan. Miksi ei saisi elää menneisyydessä? Mehän elämme siinä koko ajan.
Andersonilla on aina ollut sekä hauskoja että informatiivisia välispiikkejä. Niin nytkin. Valitettavasti niitä ei kuultu keikan loppuun asti, koska joku ääliöidioottipallinaama keskeytteli toistuvasti Andersonia niin, että huilumies kypsyi ja totesi, että ei sitten, koska ette jaksa kuunnella. Mikä ihme siinä on, että kun keski-ikäinen urvelo pääsee vapaalle, niin hänen on pilattava vapaansa ja siinä samassa muutaman muunkin vapaa? Keskeytyshetkellä Anderson oli juuri kertomassa seuraavasta biisin, West Side Storyn ”American”, olevan tällä kertaa Keith Emersonin sovitus. Aivan tähän saakka emme kuitenkaan kuulleet. Onneksi ”America” kuitenkin jyräsi hienosti monin eri sitaatein Dallasin teemasta Hendrixin ”Foxy Ladyyn”.
Kitaristin hääri nuori saksalaishannu Florian Opahle, joka soitti taitavasti, voisi sanoa, virheettömästi, mutta hän olisi kyllä sopinut paljon paremmin johonkin hevipumppuun: hyvän kepittäjän merkki ei suinkaan ole se, että soittaa tilulilusooloja niin nopeasti kuin pystyy. Tai ehkä niin on viiksihevin kotikonnuilla Saksassa.
Keikka oli mukiinmenevä, mainio ja nautittavakin, mutta miksi ihmeessä kahden tunnin soitanta piti katkaista välillä puoleksi tunniksi? Miksi ihmeessä keikalla täytyy pitää tauko? Oliko syynä keikkapaikan vaatimus saada myydä viinaa vai kenties se, että Andersonin puhti ei kestä kahta tuntia putkeen? Arvelisin, että ei ainakaan viimeinen, niin letkeästi jokeriasento ja muu pomppiminen ikämieheltä luontui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti