Joulun viettoon Sian nimeen

Hyvän joulun toivotukseksi molemmille lukijoilleni tarjoen kirjan nimen mukaan mainiosti hetkeen sopivan arvosteluni, joka on julkaistu Hämeen Sanomissa joulukuussa 2008. Pablo Tussetin ensimmäinen romaani, Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua (Sammakko 2006, suom. Einari Aaltonen), oli yksi vuoden parhaista kirjoista. Odotukset toisen Tusset-suomennokselle olivat siis korkeat. Sanoin Sian nimeen -romaanista (Sammakko 2008, suom. Einari Aaltonen) mitä sanoin, niin hyvää joulua.

**********

Epädekkari

Espanjalaisen Pablo Tussetin toinen romaani Sian nimeen jatkaa ensimmäisestä tuttua äkkiväärää tyyliä. Ensimmäinen romaani Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua (Sammakko 2006) oli dekkari, jossa komediallisuus ylittää ratkaisun etsinnän ja jännityksen niin, että paikoin lajirajat hämärtyvät. Sian nimeen on epädekkari, joka laventaa lajirajoja entisestään.

Romaanissa on dekkarimaisen romaanin ongelma, joka myös ratkaistaan. Sulkeutuneen, pienen espanjalaisen vuoristokylän teurastamosta löytyy sikojen tapaan paloiteltu naisen ruumis. Murhan selvittäminen jää kuitenkin vain taustajuonteeksi, kun kolmella eri tasolla liikkuvat tarinalinjat limittyvät toisiinsa. Murhatutkimuksen vedossa ja sen sijaan keskitytään itsetutkiskeluun. Eläkeiän rajalla oleva komisario etsii itseään kulutuskulttuurista ja hänelle läheinen poliisi rakkaudesta.

Päällimmäiseksi henkilöistä jää lopulta komisario, joka yrittää nuortua kulutuskulttuurin pyörteisiin sukeltamalla. Hän ostaa uusinta popmusiikkia, värikkäämpiä vaatteita, nopeamman auton ja leikkauttaa partansa. Komisario on traaginen hahmo, jossa muutokset ovat lähenevän tuhon merkkejä. Tusset on tarkkanäköinen, älykäs sanailija, jonka mielikuvitus yhdistyy laajaan kulttuuriseen tietämykseen hauskasti erityisesti komisarion ja nuoren levykaupanmyyjän välisissä kitkerissä, toisille pilailevissa mutta vähitellen lämpenevissä dialogeissa, joissa eri kieltä puhuvien väliin halkeaa ammottava sukupolvien kuilu.

Tarinankerronnalla sen sijaan on taipumus jumiutua hitaaksi, turhalta tuntuvaksi yksityiskohtien kuvailuksi. Sitä kuitenkin korjaavat henkilöiden yllättävästi livauttamat kirkkaat havainnot. Esimerkiksi New Yorkin vilinä näyttäytyy länsimaisen ihmisen ja nykyajan vääristymänä, jossa rauhallisuus on arvotonta: ”Kuten aina, ihmiset hänen ympärillään näyttävät tietävän tarkalleen, minne ovat menossa, ja he tuntuvat myös päättäneen päästä sinne mahdollisimman nopeasti.” Ehkä tarinan hitaus pyrkiikin vastustamaan kiireen imperatiivia. Muutenkin Sian nimeen sisältää yhteiskunnallisia kaikuja, sillä murhaa piilotteleva pikkukylä omituisine tyyppeineen on kuin pienoismalli hierarkkisesta yhteiskuntajärjestyksestä, jossa on yksi päällikkö ja mystifioivalla pelolla muiden alistamisessa merkittävä asema.

Einari Aaltosen ilmeikkäästi suomentama Sian nimeen on lopussaan avoin ja kerronnallisesti niin haahuileva ja ratkaisun löytymisestä huolimatta ongelmansa unohtava, että sitä voi nimittää epädekkariksi. Vain yksi asia jää häiritsemään. Tavan mukaan kolmannen persoonan kertoja puhuu totta, mutta nyt asiasta ei lopulta voi olla varma. Häilyvyys on tuttu keino, mutta osa minusta tuntee tulleensa huijatuksi, eikä se tunnu mukavalta, ei varsinkaan siksi, että lopun kiemurtelu tuo muuten kelvolliseen romaaniin teennäisen vaikutelman.

Sanoja olkoon täysi sinun maljasi

Runotorstain 112. inspiraationa on seuraava tekstikatkelma:

"Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."

Emma Juslin: Frida ja Frida (Teos 2008. Suom. Jaana Nikula).

**********

Pakkaslause muuttuu vedeksi
sanojen saastunut jäätikkö
emme sille mitään mahda
aurauskalusto seisoo hiekassa
nojaa hylättynä seinään
joku päättänyt ennen meitä
tuuli tulee ja lumi
kiteinen vain hetken.

Kettu juoksi yli järven

Tässä on arvioni Pekka Piirron runokokoelmasta Kettu juoksi yli järven (Wsoy 2008). Arvio julkaistaan tai on jo julkaistu Hämeen Sanomissa.

Miksi meillä on kiire, kiire, kiire?

Pekka Piirron (s. 1935) yhdestoista runokokoelma Kettu juoksi yli järven ihmettelee nykyihmisen kiirettä. Ihmettelyn kohde ei ole uusi, mutta ajankohtaisen aiheen johdonmukainen käsittely sekä sisällön että runojen muodon tasolla kietoo pauloihinsa antamalla mahdollisuuden ”levätä edes hetken/ kaikesta mitä tapahtuu ja useimmiten kovin äkkiä”.

Ensimmäisessä runossa tempoilun kuljettama mies levähtää ”pää käsien välissä”, kunnes taas ”jostain kaukaa kuuluvat Appassionatan myrskyt”. Viittaus Beethovenin myrskyisään pianosonaattiin johdattaa hienosti kokoelman esille lastaamaan nopeusvaateen ja yksisilmäisyyden tuomioon. Kokoelma onkin tiukka mutta ei armoton.

Aiempien kokoelmien kreikkalaisuus on taas esillä, mutta ei rasittavana pakkona, mikä on hyvä, sillä filosofisuus tihkuu Piirron lämpimässä, humoristisessa ja hiljaisessa runoudessa läpi ilman viitteitäkin. Kokeneen runoilijan syvä rintaääni rakentaa runoista rauhallisia ja keveitä, vaikka aiheen kosketus on raskas sekä yksilöllisesti että yhteisön tasolla. Sanan ja sanonnan ristiriitaisuus laajentaa runon merkityskentän ihailtavasti ja yllättävästi. ”Mihin ihmisillä on aina kiire kiire ja kiire/ hoppu ja hoppu hops hops kuin hätä olisi totta”. Piirron runoilla on kyky saada ymmärtämään jotakin enemmän, mikä ei ole aivan tavallista.

Runojen perusta on tarkoissa arkisissa havainnoissa, jotka levittäytyvät rinnastamalla tai törmäyttämällä ihminen ja luonto toisiinsa niin, että ihmisen temmellys näyttää naurettavalta ”Viisaus siellä viihtyy siellä missä/ heinäsirkat korkealle hyppii”, runon minä toteaa luontoa ylistäen Henry Thoreaun hengessä. Luonto näyttää ketun jälkineen toistuvasti olevan viisaampi kuin vauhdin ja ”näyttelemisen” yhteiskunta, jolle runoissa annetaan isän kädestä. ”Jos levottomuus taas kulkee liian kauan vieressäsi/ lyö sitä kepillä päähän pikkuinen piski se on ja laiha”.

Kokonaisuutena kokoelma on hahmoton, mutta sen voi katsoa nyt myös eduksi, sillä kiireen hallitsema aika tarvitsee myös jäsentämätöntä, kohteensa mallista kokoelmaa. Nyt tätä tukee oivaltavasti myös Piirron poetiikalle ominainen runojen poukkoilevalta tuntuva säejako ja välimerkittömyys, joka sekin liitetään kiireeseen, kun ”heittomerkkikin pelästyi pensaan taa/ muut välimerkit seurasi perässä”.

Piirron runot ovat avunhuutoja, joista on ammennettavaksi nykyajan markkinaliberalismin negatiivisiin lieveilmiöihin. Tämän päivän toden sijasta kokoelma pyytääkin lopuksi uskomaan runouteen. Näiden puhuttelevien runojen jälkeen pyyntöön myöntyminen on helppoa.

Mahtaneeko sittenkään vetää?

Viime hädässä vastaan haasteeseen. Viime torstaina annetun Runotorstai-haasteen mukaisesti kirjoitin runon, jolla on kirjan nimi. Kolmesta vaihtoehtoisesta nimestä valitsin Eeva Joenpellon kirjan idioottimaisen nimen "Vetää kaikista ovista". Eeva-tätihän harrasteli tuollaisia hassuja nimiä Lohja-sarjassaan, josta jokaisen oven veto on otettu, oikein urakalla: Sataa suolaista vettä, Eteisiin ja kynnyksille, Kuin kekäle kädessä. Dippaadai. Ja dippaadai. Vesille venosen mieli, kynnyksille kynsikkään kieli.

**********

Salkut nousevat portaita

siististi laskeutuvat puvut

ikkunoissa uteliaat päät

kaikista ovista näät

kukaan ei tiedä mitä tehdä

ullakko umpeen tikattu

Poika ja Antti

Kirjoitin toisaalle pari huomiota pojastani, hänen lukuharrastuksestaan ja hänen ystävästään Antista.

Suuri per****reikä ja kirjojen messu

Sitä vain haluasin sanoakseni, että Turussa ollaan. Huomenna menen kirjamessuille vailla odotuksia, kunhan nyt jokusen kaverin näkisi. Mutta... yllättäen muistin, että Turun Caribiassa konsertoi tänäiltana CMX. Kertakaikkiaan. Muistini tuotti iloisen yllätyksen. Massiivisen, mahtipontisen, ylitsevuotavan, komeasti potkivan Talvikuningas-avaruuseepoksen noin kymmenen kertaa lenkillä läpi kuunnelleena ei konsertista voi odottaa muuta kuin ällistystä. Sanoisinko vielä yhden ylisanan. En. Nähdään keikalla ja huomenna messuilla. Terve.

Vessakirja

Tänäänkin menin vessaan. Pakko on ihmisen vessassa käydä. En ole vessalukijoita, mutta otin mukaani kirjan. Ajattelin ennättäväni tarkastaa T.J. Särkän elämäkerrasta pari tähän hetkeen tarpeellista seikkaa. En kuitenkaan ehtinyt, koska aloin miettiä, kuinkahan monessa vessassa käsissäni oleva kirjastosta lainaamani kirja on elämänsä aika ehtinyt käväistä. Jostain syystä en halunnut lukea kirjaa juuri sillä hetkellä. Pääni askartelipaskarteli visaisen ja ehkäpä melko oudon kysymyksen parissa. Jossakin ajatuksen haikuroiden välissä mieleeni leijaili muistuma Seinfeldin kirjakauppaepisodista, jossa George käy kirjakaupan vessassa ja ottaa hyllystä mukaansa kirjan. Kun hän tulee ulos vessasta, hänet pakotetaan ostamaan kyseinen teos. Mitäköhän kirjastonhoitajat ajattelevat moisesta? Onkohan vessa yksi syy iihen, että jotkut kirjoja vastaanottavat pitävät käsissään puuvillakäsineitä? Aha, nyt pitääkin taas mennä...

Laulu metsästä metsään

Tämän kuvan lähetän silkasta ilosta. Levy on valloittava, huomasin sen taas juostessani iPod-korvissani pitkin Kokemäen pölyisiä teitä. Mutta miksi levystä tulee mieleen YUP:n Lauluja metsästä, miksi Henry Thoreaun Elämää metsässä? Kaikesta tulee, sillä Kokemäki on metsässä, me kaikki elämme metsässä, laulamme metsässä, jos vain laulamme. En malta odottaa viikon päässä olevaa hetkeä, jolloin Jethro Tull nousee lavalle.

Tätä teosta en voi arvostella

Olen päättänyt olla arvostelematta teoksia, joiden kirjoittajat ovat minulle tuttuja. Tästä säännöstä olen lipsunut pari kertaa. Syynä on ollut se, että teos on ollut niin kiinnostava, että silmäni ovat syyhynneet ja sormeni naputtaneet. En kirjoita arvosteluja tuttujen julkaisuista siksi, ettei enää tarvitsisi tuntea kirjailijan käsien tiukkaa otetta kaulan ympärillä ja yrittää siinä sitten vastata kysymykseen, että ”mitä sä tiedät ranskan kääntämisestä” tai ”mitä sä tiedät siitä, mitä mä oon ajatellu”. Molempiin vastauksen pitäisi kai olla "en mitään". Kirjailijat ovat hienoa väkeä.

Samalla tavalla kuin heidän vääntämänsä teos on heidän rakentamansa, arvostelu on kriitikon rakentama. Molemmat heittävät itsensä peliin. Tällä en tietenkään tarkoita sitä, että kritiikillä olisi niin paljon merkitystä kuin sen kohdeteoksella. Niin ei saa olla. Kirjailijan ja kriitikon ero on kuitenkin siinä, että kriitikko ei voi suojautua roolihenkilön taakse ja antaa tämän sanoa kaikki ikävät mielipiteet. Kritiikissä puhuja on se, jonka nimi lukee tekstin lopussa. On myös kyse eri tekstilajeista: runokokoelmaa kirjoitettaessa ja arvosteltaessa vallitsevat erilaiset odotukset, normit ja erilaiset säännöt. Mutta tämä kaikki on vain johdantoa.

Seuraavaa juuri ilmestynyttä teosta en voi arvostella: Henry Lehtonen, Kirjanpitäjä, kansojen profeetta, apokalyptisia runoja (Sammakko). Kerron siitä kuitenkin kolme seikkaa:

1. Kokoelma on juuri niin kaaosmainen kuin aika, jossa elämme. Siksi kokoelman kansikuvankin voi nähdä onnistuneen. Kannessa poseeraavalla miehellä, joka ei ole runoilija itse, on kannettavanaan ristiriitainen asukokonaisuus: pikkutakki, solmio, lentäjänlasit ja – kasvoilla partavaahtoa. On kiire, parta on ehditty vain vaahdottaa. Tai sitten kiire tehee hajamieliseksi. Niin kuin se usein tekeekin.

2. Kokoelma on yhdestä kulmasta, monesta elämänalueesta kirjoitettu rahan johtamaa yhteiskuntaa ja rahan tavoittelun johdattamaa elämää rei’ittävä teos. Kirjanpitäjän sanonta vaikuttaa monesti syvyydettömältä, pelkiltä debeiltä ja kreduilta, mutta pinnan alla kytee arkisten profeetallisten huomioiden apokalyptisuus, joka hämmentää ja naurattaa. Kun nauramme, nauramme itsellemme.

3. Tällaista kokoelmaa ei ole ennen kirjoitettu. Lehtonen ei uudista runoutta älyttömillä kielipeleillä, vaan räikeällä ja yllättävällä ammattinimikenäkökulmalla. Työ määrittää kirjanpitäjän identiteettiä jokaisessa asiassa, jotka suodattuvat lomakkeiden ja lukujen läpi kirjanpitäjän itsensä ärsyyntymiseen saakka. Tässä olisi ollut paikka ajelehtia Karl Marxin työn ja pääoman ristiriitaan. Se on toki läsnä, kuten seuraavassa runossa:

Turha luulo

Toimitusjohtajan kassissa lukee:
”Kirjanpito on kivaa!”

Olen inhottava pikku nysvääjä.

Mutta minä kaipasin voimakkaammin Marxia. Ehkä Lehtonenkin kaipasi, koska Kallen henki kuitenkin leijuu rivien yllä. Kirjanpitäjä on ”jumissa kapitalismin liukjuportaissa” niin kuin me taidamme olla kaikki tahoillamme. Vaikka tähän kokoelmaan kannattaa tutustua, minä en kirjoita siitä arvostelua. Minä en voi. Jäävään itseni ja huomaan, että tämän voi osin lukea myös arvosteluna.

Naisen kokoelma

Koska runokokoelmien listallani kaikki kokoelmat olivat miesten kirjoittamia, heitän soppaan myös yhden naisrunoilijan kokoelman. Jokainen saa tykönään miettiä, miksi näin teen. Ehkä lupasin jollekin jotakin tämänkaltaista tai sitten luulen näin olevani poliittisesti korrekti. Toisaalta saattaa olla, että vain yhden kokoelman ja runoilijan mainitsemalla marginalisoin naisrunoilijoita, ikään kuin olisi pakko mainita edes yksi ja sillä siitä sitten pääsee. Olipa syy mikä tahansa, kokoelma on seuraava:

Helena Sinervo: Lukemattomiin (1994)

Runoilija lataa monesti esikoiseensa kaikki paukut, mitä irtoaa. Sinervolle taisi käydä niin. Lukemattomiin on terävä, hauska ja ironinen kokoelma runon minuuksien tappelusta erilaisten biologisen sukupuolen ja kielen määrittelemien kehikoiden paineessa, siinä jossa "sanojen ympärille kasvaa ruumis".

Runoilijalla on pää vinossa. Aijai niskaa.

Haluaisin niin kovasti sanoa minuuksia runoilijan itsensä puoliksi, mutta en sano, vaikka viitteet olisivat kuinka selviä tahansa. Runoilija puhuja usein tuntuu olevan. Metarunoa siis piisaa. Aloitusruno kehystää itsereflektiivisen runoilijan julkaisupeliä niin, että mieleen muistuu Saarikosken toteamus, jonka mukaan ”jokaisella on tämänsä”. Runo päättyy seuraavasti:

”tämä on minun tämäni,
ottakaa tämä tämä
ja pureskelkaa ja nielkää
ja sylkekää
ja tämätkää”.

Ja minähän tämäsin ja pidin tämäämästäni. Runot ovat mukavaa materiaalia myös analyysiharjoitteisiin, jos sellaisesta tykkää. Harmi, että tämän kokoelman jälkeen tämääminen onkin sitten ollut väkinäistä.

No, nyt jatkan Brita Polttilan vuonna 1966 julkaistun tapahtumista-kokoelman lukemista. Ojho, tuli mainittua toinenkin naisen kirjoittama kokoelma - ja vielä edellistä parempi...

Runokokoelmia

Ehdotin Tuimalle edellisen postaukseni kommentilaatikossa suosikkirunokokoelmien listaamista. Hänpä ryhtyi pikaisesti tuumasta toimeen, vaikka kyseesä ei millään muotoa haaste ollutkaan. Olimme kovin erityyppisten kokoelmien parissa, mikä sinänsä ei yllätä. Minun listani julkaisujärjestyksessä summittaisin kuvauksin ovat tässä:

Lassi Sinkkonen: Harhaileva aamupäivä (1965)

Tiukasti omaan aikaansa kytkeytyvä kokoelma poliittisuudesta, runosta ja runoilijuudesta kiinteänä, sanoisinko pakollisena osana 1960-luvun puolivälin arkea. Kielellisesti Sinkkosen runot ovat kokoelman aamupäivän tapaan harhailevia, mutta sisältö on herkkää, painokasta.

Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966)

Olen aina vierastanut Paavo Haavikon runoja. Puut ja kaikki… tarjosi ensimmäisen poikkeuksen. Yksilöllisen ja yleisen historian naittaminen, yhteiskunnan ja sen päällimmäisten ja näkyvimpien rakenteiden ihmetteleminen on nautittavan älykästä ja terävää, paikoin niin lakonista toteamista, että kuulee vain näkymättömän raipan lyönnin… ”ja meidän on kuunneltava / keskenkasvuisten puhetta aamusta iltaan”.

Caj Westerberg: Reviirilaulu (1978)

Westerbergin runoissa lauletaan synkeähköä kaupunkipiirin reviirilaulua, jossa muilla ihmisillä ei ole arvoa. Kuva rupisesta kaupunkielämästä on lohdutonta seinästä seinään hyppivää kaikua. Maalle muuttaneena on (ainakin vielä) helppo yhtyä samaan lauluun: ihminen elää luonnon kierrossa ja rytmissä ja – elää siinä hetken vain. Runo on jotakin, joka ”voisi puhkaista eletyn päivän kuoren”.

Kari Hotakainen: Harmittavat takaiskut (1982)

Liian moni Hotakaisen romaaneista pitävä ei tiedä, että runoilijana tuo kalvakan huumorin sananiekka vasta mainio onkin. Hotakainen katsoo tuttuja asioita esikoiskokoelmassaan niin viistosta, että kaikki tuntuu uudelta. Jo uutuuden illuusio on hieno asia. Perinne velvoittaa, mutta jollain kiehtovalla tavalla lapsen tai lapsellisen kyseenalaistavin silmin esitettynä. Jos et ole lukenut Hotakaisen runoja, lue kokoelmista kaikki, kaikki neljä.

Harri Sirola: Turha hätkähtää (1986)

Ällistyttäviä puhekielisiä runoja. Jos Sirolan runoilmaus ei vedä suuta hymyyn, lukijassa on vika. Ei ole parempaa ja osuvampaa poetiikkaa kuin tämä: ”joka hetkest voi skrivata runon / siitä pitäs / lähtee”. Paitsi hetkestä, Sirola totesi aiheillaan, että mistä tahansa voi kirjoittaa. Ensimmäistä kertaa luin ylistysrunon Technics SA 952 -viritinvahvistimen avittamasta saundista…

Kari Aronpuro: Kirjaimet tulevat (1986)

Runot ovat kieltä ja käsittelevät siksi aina jollain tasolla kieltä. Aronpuron kirjaimet käsittelevät nimensä mukaisesti – niin, kielen tulemista, mutta myös ihmisen tulemista kieleen. Teoreettisilla lainauksilla kehystetyt ja jaksotetut runot ovat assosiaatioiden tuotannossaan niin laajoja, että paikoin kokee itsensä varsin pieneksi. Aronpurolla on kuitenkin taito nostaa pöydälle arkisia asioita, joista isot paljastuvat. Tuimalle lainaus runosta Palvelen ja nautin: ”Kirjasto on tilan / nimenomainen kehotus / harjoittaa valintaa”.

Seppo Lahtinen: Hammas (1998)

Minulle tämä oli jonkinlainen uuden alku. Runoilija ei koketeeraa hienouksilla, filosofioilla, tomunhäikäisyvaloilla ja kuningasvesillä, vaan puhuu minulle suoraan eikä kumarra - ei mihinkään. Tai no, jos nyt kirjalliseen historiaan. Ehkä pidän pyllistyksistä enemmän kuin kumarruksista.

Pentti Saaritsa: Elävän mieli (1999)

Saaritsalta olisi voinut valita melkein minkä tahansa. Jäsenkirjan lisälehdet tulee luettua vähintään joka vappu, mutta valitsin kuitenkin Elävän mielen. Hämmästyttävän oivaltavaa ja sbobbailematonta sanontaa, joka melkein joka sivulla panee toivomaan, että olisinpa kirjoittanut tämän itse. Saaritsaa älykkäämpää runoilijaa ei ehkä ole.

Jarkko Laine: Sanomalehtien kahinassa maailman hiljaisuus (2001)

Mittava kokoelma, johon Laine kirjoitti johdannoksi tuntemuksia syyskuun 11. päivän tapahtumista 2001. Kokoelmassa viehättää monipuolisuus ja tunne sanomisen pakosta. Aivan kuin Laineen suuta ei saataisi tukittua. Onneksi ei saada. Ja valitettavasti se on nyt kiinni. Kokoelmassa Laine käy hämmentävää keskustelua runojen peräkaneeteiksi liitettyjen lainausten kanssa. Tätä kokoelmaa ei saa luettua loppuun. Kun pääsee takakanteen, on aloitettava alusta. Ja nykyajan kuvauksena pelkkä kokoelman nimi on aivan lyömätön.

Markku Into: Potero (2006)

Viimeisin suursuosikkini. Numeroin 93 osaan jaettu kokoelma on spontaanintuntuista kielellistä ilotulitusta, jossa mikä tahansa vertautuu melkein mihin tahansa tekemättä ilmaisusta falskia tai turhannäppärää. Into ampuu humoristisesti kovilla niin, että luoteja ei halua väistyä. Nykymenon kuvauksena potero on synkkä mutta kuitenkin hervottoman hauska.

Viikonlopun iloksi

Tänä viikonlopuna saan pitkästä aikaa olla vailla aikataulua. Tietenkin poika vaatii huomiota, mutta se on leppoisaa ja jatkuvana aikataulutonta. Huomenna aioin ehtiä ainakin hetkiseksi pitkäkseni sohvalle runokirjan kanssa. Ai miksikö niin kannattaa tehdä? Vastaukseksi sanon, että runohyllyssä on ikkuna...

Helppo kysymys

Tässä on helppo kirjallinen kysymys viikonlopuksi. Löysin vanhan muistikirjani ensimmäiseltä aukeamalta leimasimen jättämän jäljen, joka näkyy kuvassa. Missä teoksessa leima nähtiin ensimmäisen kerran?

Remaketta peliin

Kello on niin paljon, että pitäisi olla nukkumassa. Mutta tällaisina iltoina, kun televisiosta tulee James Bond –elokuva ja sen jälkeen olisi tarkoitus kirjoittaa kritiikki kirjasta, joka ei oikein ole ottanut maistuakseen, on vaikea ajatella nukkumista.

Kun on kirjaa lukiessaan tuhahtanut monta kertaa, kirjoittanut marginaaliin ”hohhoijaa” tai ”idiootti”, ei oikein osaa asettaa sanojaan oikein. Olen ollut tällä tuolilla monesti samassa tilanteessa. Olen puntaroinut sanojen mahtia ja mahdin lähettämän aallon voimakkuutta ja kestävyyttä. Olen puntaroinut sitä, onko kriitikon sanalla mitään vaikutusta. Taitaa sillä olla. Kolme kertaa olen kokenut sen henkilökohtaisesti. Vain yksi kerta oli sellainen, että ihminen kävi kurkkuuni kiinni.

Eräs kriitikko totesi kerran, että jos teos on paska, niin kriitikon tehtävä on sanoa, että kyse on paskasta. Niin varmasti on, mutta paska-sanaa tuskin painettaisiin lehteen niin usein kuin sitä haluaisin käyttää. Saman asian voi sanoa monella eri tavalla. Se on valtaa. Tiedostan tämän, vaikka en koekaan olevani vallankäyttäjä.

Että mitäkö kirjaa luin? Mistäkö pitäisi sivaltaa? Luin kirjan, jossa käytetään elokuvan uudelleenfilmatisoinnista sanaa remake. Kannattaisikohan kirjoittaa suomeksi? Vai onko remake suomea. Taitaa olla. Sehän tarkoittaa jotakin kovaäänistä. Mikähän remake tuolla baarin peränurkassa on meneillään…

Tuiki, tuiki tähtönen

En ole pitkään aikaan julkaisuut kirjoittamaani kritiikkiä täällä. En tosin ole julkaisuut sitä täällä muutenkaan paljon. Tässä olisi kuitenkin yksi sanoiksi muodostamani lukukokemus, joka on julkaistu Hämeen Sanomissa tammikuun 12. päivä:

Peter von Bagh: Tähtien kirja.
Otava 2006.
944 sivua.

JÄRKÄLEEN VERRAN HEITTOJA ELOKUVATÄHDISTÄ

Elokuvatähti on myyttinen henkilö, ikuisesti elävä jumalolento. Kuva tähdestä elokuvateatterin pimeydessä on pelkkää valoa, poissaolevaa läsnäoloa kuten tähdet taivaalla. Kuvan ruotsalainen Sarah Leander [hänen kuvansa oli lehdessä arvion kuvituksena], josta tuli saksalaisen elokuvan ”rotunainen”, natsi-Saksan elokuvan kallispalkkaisin tähti, poseeraa ohitsemme. Samoin tekevät Greta Garbo, Joan Crawford ja Ava Gardner, Humphrey Bogart, Errol Flynn ja Clark Gable. Me emme tavoita tähtiä, sillä heidän tehtävänsä ei ole olla totta vaan lumota. Lumoutunut Peter von Bagh on kirjoittanut tähdistä liki tuhatsivuisen järkäleen.

Tähti on oman aikansa ideaali ihmistyyppi, jossa risteävät monenlaiset pelot ja halut. Hollywoodin ulkopuolella tähdet ovat olleet useimmiten oman maan suuruuksia, mutta tenhoavimmillaan rajoja on ylitetty. Esimerkiksi Leander on voinut tarjota ajan konflikteihin utooppisia ratkaisuja myös Saksassa. Von Bagh vetää tähdistä lupaavia viivoja yhteiskunnallisiin murroksiin, mutta viivat katoavat jatkuvaan adjektiivien ja liioittelun pyörteisiin.

Yksi jos toinenkin tähti on ”puhdas”, ”ehdoton”, ”kiistaton”, ”yleispätevä”, ”täydellisen valloittava” tai ”täyttä elohopeaa”. Niin varmasti on, mutta se ei sinällään vielä tarkoita mitään. Eikä juuri sekään, että Janet Leigh edustaa ”viatonta tahtotilaa”, Grace Kelly on ”seksuaalinen tulivuori” ja Angelina Jolien edessä ”kamera sulaa”. Von Bagh typistää perinteiseen tapaan tähden ykkösmerkityksen sanoihin kauneus, komeus, erotiikka ja seksi. Ei siis mitään uutta tähtitaivaan alla.

Tähdet häikäisevät professorin

Tähtien kirja etenee suhteellisen kronologisesti elokuvan alkuhämärästä nykypäivän juliarobertseihin ja bradpitteihin. Kronologia toimii, mutta tähtiä voisi tarkastella vaihtelevammin ja monipuolisemmin kuin pelkästään eroottisen efektin edessä notkistellen. Mieleen jää vain toisto siitä, että tähden ”ammattitaidon ydin – Stanislavskeista viis” on olla seksuaalisen mielikuvituksen kiihottaja.

Taideteollisen korkeakoulun elokuvahistorian professori kirjoittaa tähtien häikäisemänä ja jättää syväanalyysin sikseen. Tähtiteorioihin von Bagh koskee vain etäisesti. Niistä pidättäytyminen lienee hänelle oikein kunnia-asia, mutta tähden kulttuuristen merkitysten seikkaperäisempään selvittämiseen ja kiinnostavampaan lukukokemukseen niistä olisi apua.

Hollywoodissa vaikuttaneet tähdet vievät kirjasta mahtiosan, mutta rivinsä saavat myös keskeiset eurooppalaiset ja jokunen aasialainen – joita on peräti kaksi: samuraitähti Toshiro Mifune ja karatesankari Bruce Lee. Hakuteoksena kirja on arvokas siksi, että subjektiivinen valinta on tuonut sivuille myös vähemmän tunnettuja nimiä, kuten Lida Baarova ja Ljubov Orlova. Näyttelijöihin ja elokuviin hakuteosmaisuus sitten loppuukin.

Tähtien kirja etenee laajasti sieltä ja täältä lapioitujen sitaattien mosaiikkina. Sitaattien alkuperää on kuitenkin turha haikailla, sillä kirjallisuusluetteloa ei ole tarjolla. Melkeinpä kuin kuka tahansa fani von Bagh etenee innostuneesti tähti tähdeltä sitaatti sitaatilta elokuvasta toiseen leimaten yhden tähden jotkut elokuvat mahtaviksi ja ylimaallisiksi mutta toiset turhaksi pilipalitouhuksi. Älyn osoituksiksi liimatut sivistyssanat ja ranskan- tai englanninkieliset ilmaisut tekevät naurettavista heitoista entistä hämärämpiä.

Aihe olisi tarjonnut mahdollisuuksia aika paljon muuhun.

Mitä tiedän sinusta?

Lastenosastolla Jukka on pohtinut kirjoittajan ja lukijan välisen ymmärryssuhteen arvoitusta, sen perustaa. Olen heittänut kommenttilaatikkoon sanoja ja huomannut nauttivani keskustelusta, vaikka se lieneekin vasta alussa.

Blogi jos mikä, on hyvä paikka pohtia tuota suhdetta, sillä tässä "todellisuudessa" törmää tuon tuosta sekä hienoihin ja oivaltaviin että outoihin ja oivaltaviin tulkintoihin ja päätelmiin. Tietenkin joukkoon mahtuu rutkasti myös oivaltamattomia, onhan blogi monin paikoin vain täytettä täytteen vuoksi. Vai tulkitsenko nyt väärin? Enkö ymmärrä hassuilta ja turhilta tuntuvien bloggareiden tarkoitusperiä? Voisinko edes tuntea?

Asiaa pohtiessani monien teoreetikoiden, ajattelijoiden, filosofien (kuinka vain haluatte) nimet ja mölinät ovat kaikuneet pääni ahtaissa käytävissä. En viitsinyt ladata niitä Jukan kommenttilaatikkoon, mutta tähän asetan yhden sellaisen, joka sekä sisällöltään että tyyliltään kuvastaa mainiosti kirjoittaja-lukija-merkitys -triadin ongelmaa.

"Takaako kirjoittaminen mielihyvää tuntien - minulle, kirjoittajalle - lukijani mileihyvän? Ei lainkaan. Minun täytyy etsiä käsiini tämä lukija ("iskeä" hänet) tietämättä missä hän on. Nautinnolle on näin luotu liikkumatilaa. Lukijan "persoona" ei ole minulle suinkaan välttämätön, vaan tämä liikkumatila: halun dialektiikan ja nautinnon ennalta arvaamattomuuden mahdollisuus: kortteja ei ole vielä jaettu, peliä voidaan yhä jatkaa."

Roland Barthes (1993): Tekstin hurma. Suom. Raija Sironen. Tampere: Vastapaino, s.11.

Kuusi sanaa

En ole koskaan ollut scifimäen miehiä. Pakolliset scifielokuvat on tullut katsottua ja teematkin ovat paikoin varsin kiinnostavia, mutta scifi ei genrenä kuitenkaan oikein osaa lämmittää minua. Synkkää on ja muistin kanssa niin ja näin. Selvä, että kaikki on epäselvää.

Tästä voi arvata, että en myöskään ole koskaan kirjoittanut mitään scifiin viittavaa. Nyt siihen kuitenkin tarjoutuu mahdollisuus - ja vieläpä mahdollisimman lyhyesti. Lastenosaston innoittamana kirjoitan kuuden sanan scifieepoksen:

Tietokoneen näytön takana ei ole mitään.

Visailua

Kirjallisuusvisoja on ilmestynyt yhteen jos toiseenkin blogiin. Eilen en avannut tietokonetta lainkaan, joten en myöskään ole ehtinut vastaamaan mihinkään. Törmäsin yhteen visaan Tuin blogissa ja harmittelin, että missasin hauskuuden. No, vastauskommentteja on aina mukava lukea.

Koska kuitenkin jotakin jäi hampaankoloon ja korvakäytävän tietämille, päätin läimätä minäkin kirjanaloitusvisan blogiini. Olen valinnut viisi aloitusta kirjoista, jotka ovat kolauttaneet minun ymmärrystäni maailmasta ja siihen liittyvistä osista niin, että kirjoihin on pitänyt tarttua uudestaan. Kaikki aloitukset ovat ulkomaisita kirjoista. Mistä kirjoista on kyse? Se sinun pitäisi tietää, jos ylipäätään tapaat täällä käydä.

1. Hän oli juurtunut niin syvälle minun tietoisuuteeni, että minä ensimmäisenä kouluvuotena taisin pitää jokaista opettajaa valepukuisena äitinäni.

2. Näin ensimmäisen Max Castle –elokuvani nuhruisessa kellarissa läntisessä Los Angelesissa. Nykyään kukaan ei ajattelisi käyttää sellaista surkeaa murjua teatterina. Omana aikanaan, viisikymmentäluvun puolivälissä, kyseessä oli kuitenkin parhaimman – jos katsotaan Pariisista länteen – nopeasti vaihtuvaan ohjelmistoon erikoistuneen salin vaatimaton kotipaikka.

3. Muutamaa päivää myöhemmin Pinchot soitti. Sanoi haluavansa päästä liikkeelle käsikirjoituksen kanssa. Voisimmeko tulla tapaamaan häntä? Niin me sitten kuuntelimme ajo-ohjeet ja painuimme volkkarilla kohti Marina del Reytä. Kumma kolkka.

4. Kaikki sanovat: Kreml, Kreml. Kaikilta olen kuullut siitä mutta itse en ole milloinkaan nähnyt. Jo ties kuinka monta kertaa (tuhat kertaa) olen humalassa tai krapulassa vaellellut Moskovassa pohjoisesta etelään, lännestä itään, päästä päähän, halki ja summamutikassa mutta – kertaakaan en ole nähnyt Kremliä.

5. Ei kukaan voinut nukkua. Aamun valjetessa maihinnousuveneet laskettaisiin vesille ja ensimmäinen joukkojen aalto pyyhältäisi rantahyrskyjen lävitse Anopopein rantaan. Koko laivassa, koko saattueessa vallitsi tietoisuus siitä, että muutaman tunnin kuluttua jotkut heistä olisivat vainajia.

Käsittämättömät kädet?

Tällainen artikkelikokoelma saapui postin mukana.

Saatat arvata, että tämä voisi olla mainos. Ja kai tämä onkin. Kirjan julkaisseen Vastapainon sivuilla on luettavissa kirjan takakansiteksti. Sitä sieltä ei kuitenkaan löydy, että kirjassa käsiteltävät käsitteet ovat biovalta, dokumentaarisuus, halu, kertovuus, performanssi, representaatio/simulaatio, ruumiillisuus, spektaakkeli, välitys ja yleisö. Eikä sieltä taida löytyä sitäkään tiedon sirpaletta, että kaikki kirjan kirjoittajat ovat kytkeytyneet jollain lailla Turun yliopiston mediatutkimuksen oppiaineeseen.

Ehkä tässä on kaikki, mitä minun nyt kannattaa sanoa.