Runokokoelmia

Ehdotin Tuimalle edellisen postaukseni kommentilaatikossa suosikkirunokokoelmien listaamista. Hänpä ryhtyi pikaisesti tuumasta toimeen, vaikka kyseesä ei millään muotoa haaste ollutkaan. Olimme kovin erityyppisten kokoelmien parissa, mikä sinänsä ei yllätä. Minun listani julkaisujärjestyksessä summittaisin kuvauksin ovat tässä:

Lassi Sinkkonen: Harhaileva aamupäivä (1965)

Tiukasti omaan aikaansa kytkeytyvä kokoelma poliittisuudesta, runosta ja runoilijuudesta kiinteänä, sanoisinko pakollisena osana 1960-luvun puolivälin arkea. Kielellisesti Sinkkosen runot ovat kokoelman aamupäivän tapaan harhailevia, mutta sisältö on herkkää, painokasta.

Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966)

Olen aina vierastanut Paavo Haavikon runoja. Puut ja kaikki… tarjosi ensimmäisen poikkeuksen. Yksilöllisen ja yleisen historian naittaminen, yhteiskunnan ja sen päällimmäisten ja näkyvimpien rakenteiden ihmetteleminen on nautittavan älykästä ja terävää, paikoin niin lakonista toteamista, että kuulee vain näkymättömän raipan lyönnin… ”ja meidän on kuunneltava / keskenkasvuisten puhetta aamusta iltaan”.

Caj Westerberg: Reviirilaulu (1978)

Westerbergin runoissa lauletaan synkeähköä kaupunkipiirin reviirilaulua, jossa muilla ihmisillä ei ole arvoa. Kuva rupisesta kaupunkielämästä on lohdutonta seinästä seinään hyppivää kaikua. Maalle muuttaneena on (ainakin vielä) helppo yhtyä samaan lauluun: ihminen elää luonnon kierrossa ja rytmissä ja – elää siinä hetken vain. Runo on jotakin, joka ”voisi puhkaista eletyn päivän kuoren”.

Kari Hotakainen: Harmittavat takaiskut (1982)

Liian moni Hotakaisen romaaneista pitävä ei tiedä, että runoilijana tuo kalvakan huumorin sananiekka vasta mainio onkin. Hotakainen katsoo tuttuja asioita esikoiskokoelmassaan niin viistosta, että kaikki tuntuu uudelta. Jo uutuuden illuusio on hieno asia. Perinne velvoittaa, mutta jollain kiehtovalla tavalla lapsen tai lapsellisen kyseenalaistavin silmin esitettynä. Jos et ole lukenut Hotakaisen runoja, lue kokoelmista kaikki, kaikki neljä.

Harri Sirola: Turha hätkähtää (1986)

Ällistyttäviä puhekielisiä runoja. Jos Sirolan runoilmaus ei vedä suuta hymyyn, lukijassa on vika. Ei ole parempaa ja osuvampaa poetiikkaa kuin tämä: ”joka hetkest voi skrivata runon / siitä pitäs / lähtee”. Paitsi hetkestä, Sirola totesi aiheillaan, että mistä tahansa voi kirjoittaa. Ensimmäistä kertaa luin ylistysrunon Technics SA 952 -viritinvahvistimen avittamasta saundista…

Kari Aronpuro: Kirjaimet tulevat (1986)

Runot ovat kieltä ja käsittelevät siksi aina jollain tasolla kieltä. Aronpuron kirjaimet käsittelevät nimensä mukaisesti – niin, kielen tulemista, mutta myös ihmisen tulemista kieleen. Teoreettisilla lainauksilla kehystetyt ja jaksotetut runot ovat assosiaatioiden tuotannossaan niin laajoja, että paikoin kokee itsensä varsin pieneksi. Aronpurolla on kuitenkin taito nostaa pöydälle arkisia asioita, joista isot paljastuvat. Tuimalle lainaus runosta Palvelen ja nautin: ”Kirjasto on tilan / nimenomainen kehotus / harjoittaa valintaa”.

Seppo Lahtinen: Hammas (1998)

Minulle tämä oli jonkinlainen uuden alku. Runoilija ei koketeeraa hienouksilla, filosofioilla, tomunhäikäisyvaloilla ja kuningasvesillä, vaan puhuu minulle suoraan eikä kumarra - ei mihinkään. Tai no, jos nyt kirjalliseen historiaan. Ehkä pidän pyllistyksistä enemmän kuin kumarruksista.

Pentti Saaritsa: Elävän mieli (1999)

Saaritsalta olisi voinut valita melkein minkä tahansa. Jäsenkirjan lisälehdet tulee luettua vähintään joka vappu, mutta valitsin kuitenkin Elävän mielen. Hämmästyttävän oivaltavaa ja sbobbailematonta sanontaa, joka melkein joka sivulla panee toivomaan, että olisinpa kirjoittanut tämän itse. Saaritsaa älykkäämpää runoilijaa ei ehkä ole.

Jarkko Laine: Sanomalehtien kahinassa maailman hiljaisuus (2001)

Mittava kokoelma, johon Laine kirjoitti johdannoksi tuntemuksia syyskuun 11. päivän tapahtumista 2001. Kokoelmassa viehättää monipuolisuus ja tunne sanomisen pakosta. Aivan kuin Laineen suuta ei saataisi tukittua. Onneksi ei saada. Ja valitettavasti se on nyt kiinni. Kokoelmassa Laine käy hämmentävää keskustelua runojen peräkaneeteiksi liitettyjen lainausten kanssa. Tätä kokoelmaa ei saa luettua loppuun. Kun pääsee takakanteen, on aloitettava alusta. Ja nykyajan kuvauksena pelkkä kokoelman nimi on aivan lyömätön.

Markku Into: Potero (2006)

Viimeisin suursuosikkini. Numeroin 93 osaan jaettu kokoelma on spontaanintuntuista kielellistä ilotulitusta, jossa mikä tahansa vertautuu melkein mihin tahansa tekemättä ilmaisusta falskia tai turhannäppärää. Into ampuu humoristisesti kovilla niin, että luoteja ei halua väistyä. Nykymenon kuvauksena potero on synkkä mutta kuitenkin hervottoman hauska.