Kellastuvaa

Runotorstaihin menen monen väliin jääneen torstain jälkeen. Aiheena on kellastuvaa, jonka vedin raapustukselleni otsakkeeksi.

**********

Kellastuvaa

Poliitikko pelasi pallon pussiin
kaunis maali totesivat toverit
ja sitä edeltävä harhautus
eivät voineet mitään

kentän laidalla kadunmies
puhisi paitsioksi ja pölvästiksi
ja oli oikeassa: itsestä veistetty patsas
ei lähikuvaa kestä.

Missikisoista

Katsoin hetken missikisoja. Älytön instituutio, niinpä niin.

Mikä ihme saa nuoret tytöt halajaman missikuningattaren tittelistä? Miksi titteli voisi olla tavoittelemisen arvoinen? No tietysti siksi, että siitä urkenisi takuuvarmasti ura televisiossa? Hmph. Tai urkenee, jos muistaa mainita, että "mä rakastan eläimii ja lapsii ja sit maailmanrauha ois niniku tosi tärkee".

Mutta miksi, oi miksi missiehdokkaat piti panna kävelemään "catwalkia" jossain päiväkodissa? Onko ohjelman tekijöillä sahajauhoa päässään? Anteeksi, aliarvioin sahajauhoa, sillä siitähän on sentään juoksuradan materiaaliksi. Ihan kiva, että lapset saivat sanoa mielipiteensä turhasta asiasta, mutta miksi tyttöjen piti keikistellä lasten edessä? Mallinako siitä, millainen tulisi olla, jotta aikuiset tykkäävät? Miten lasten joukossa olleet ylipainoiset asiaan suhtautuivat? Ottivatko he iloiten vastaan sanoman: ai tällainen se naisihanne on... nyt en enää ikinä syö mitään.

Tämän vuoden kisailua mainostettiin missikarkeloiden kasvojenkohotukseksi. Oireellinen sana: kasvojenkohotus. Mikä ihme maailmassa on vikana? Ketä meidän tulisi ihailla? Miksi meidän tulisi ottaa missitytöistä mallia? Miksi minä kysyn näitä kysymyksiä? Tuokaa kirves, olen puu, sanon erästä runoilijaa lainaten.

Itsekkyydestä

En tiedä, milloin itsekkyys ylittää rajan, milloin murtaa padon. En tiedä, milloin olemme pisteessä, että on pakko sanoa, tokaista. Sen tiedän, että monta kertaa olen jo sanonut, monta kertaa yrittänyt selittää, miksi ei käy niin kuin yrittää käydä. Polttoaine loppuu.

Polttoainetta tarvitsevat kaikki. Muuten hengittäminen, ajatteleminen ei ole mahdollista. Kuvittele joukko ihmisiä ja joukkoon yksi, joka vaatii itselleen erikoisjärjestelyjä. Yhtenä päivänä järjestelyt ovat mahdollisia, toteutuskelpoisia. Toisena ja kolmantenakin kaikki tuntuu sopivan. Sitten tulee neljäs päivä, uusi ajatus oman hyvinvoinnin parantamiseksi. Napa ei tunnu puhdistuvan millään.

Jos kaikki ymmärtäisivät esittää vaatimuksia, me olisimme kaikki urheilijoita, joilla olisi oikeus jonkun sairauden takia imeä sisäämme dopingia. Voiton avaimet saattaisivat miltei olla hallussamme, mutta ajatusmaailma levällään maailmankaikkeudessa. Minä, maailma, avaruus, valo, aurinko, kuivuus.

En tiedä, mistä ja milloin olen tähän kulkenut, kenen poskea silittäisin, milloin riittää, että ruokalautasella on vain kasa omia sanoja. Mutta sen tiedän, että omia sanoja ei ole olemassakaan.

Puheen kaltaista jauhantaa

Pienimuotoinen keskustelun tapainen puhe tai englanniksi hienosti small talk on raivostuttavaa. En ymmärä, miksi joutavaa puhumista arvostetaan. Ajatellaan, että kylläpä me olemme eurooppalaisia (ehkä jopati amerikkalaisia), kun kykenemme veistelemään hyvää-päivää-kirvesvartta, vaikka hiljaisuus on paljon hienompi asia kuin joutava paskan puhuminen. Maailmassa on saastetta ihan tarpeeksi ilman turhaa puhettakin.

Ymmärrän, että hiljaisuus on huono asia kiirettä ja jatkuvaa häslinkiä arvostavassa menossa, jossa vain nyt-sanalla on merkitystä. Mikä ihme on tuo "nyt", jota emme saa koskaan kiinni? Saatamme pölistä, että "elän tässä ja nyt" ja muuta mukavaa. Niin se kai on, koska kovin helposti mikään muu ei ole mahdollista. On vaikea irrottautua omasta ruumiista. Mutta hiljaisuus, miksi sitä pitää pelätä? Esimerkiksi siksi, että sen voi saavuttaa maaseudulla ja maaseutu taas on menneisyyttä, pysähtyneisyyden perikuva. Ja tämä se vasta turhaa jauhantaa on.

Ajattele itsesi istumassa autossa. Olet ajatuksissasi, matkustat vain. Mutta et voi olla ajatuksissasi, kun vieressä joku (aikuinen!) lukee jatkuvalla syötöllä ääneen tienvarsimainosten tekstejä tai toteaa jotakin nasevaa tyyliin " ei ole marketin pihalla paljon autoja, kun kauppa ei enää ole sunnuntaina auki". Painaisitko pysähtymisnappia? Ehkä, jos olisit linja-autossa. Nyt voit vain kärsiä.

Miten ihmiselle sanotaan loukkaamatta, että pidä pääsi kiinni? Haluaisin jonkun myös selventävän minulle, miksi eurooppalaiset tavat (mitä ihmettä ne ovatkin) ovat hienompia ja hyväksyttävämpiä kuin suomalaisten tavat - ja missä Suomi on ellei Euroopassa. Olkaa hiljaa ja kertokaa.

Yritän olla

Katson seinää työpöydän takana. Valokatkaisin sanoo kyllä ja ei. Taulun virkaa tekevässä kuvassa tummatukkainen tyttö suutelee vaaleatukkaista poikaa poskelle. Joka kerta kuvan nähdessäni muistan, että pysäytetty kuva on jatkumosta irti leikattu hetki, joka valehtelee yhtä varmasti kuin minä. Kuvan kaunista hetkeä voimistavat taustalla vaanivat turkoosit pilvet – ja kouluun täydessä aseistuksessa kanssaoppilaitaan ammuskelemaan saapuvat kaksi poikaa. Seinään halkaistussa ovessa maali halkeilee. Tietokoneen vieressä vasemmalla vaikenee puhelin, sitten valkoinen ikkunalauta, Leninin pronssinen karvalakkipää ja avoin ikkuna. Lehtipuut yrittävät puhella tuulessa mutta työpöytä palaa. Kielellä viipyilevä kahvin aromi kääntyy pahviksi, tunkkaiseksi 1950-luvun sisäilmaksi. Taulun alla sohva kantaa eilisten lehtien kasat. Niin paljon kaikilla mennyttä kannettavanaan. Muuta emme voi. Oikealla punaisessa seinässä lehtiteline käsivarret notkolla. Nousen jaloilleni, astelen isoäidin kutomalle räsymatolle. Yritän olla huutamatta niin kuin metsä huutaa.

Los recuperationes

En ole kummoinenkaan PMMP-fani. Syynä saattaa olla se, että en ole perehtynyt tyttärien musiikkiin. Tällaiselle ulkopuolisellekin duosta välittyy kuitenkin menevä, paikoin tavallista popsysteemiä haastamaan pyrkivä kuva. Tuon kuvan särmät eivät välttämättä synny covereista. Esimerkiksi taannoinen Noitalinna huraa! –lämmittely "Pikkuveli" löi itsensä hitiksi, mutta siinä lauletaan paikallaan pysymisestä. Haluan, että emme koskaan muutu. Maailma on ihana just näin. Älä koskaan ikinä muutu.

PMMPkään ei ole sen kummempi. Ei se ole koskaan mitään vallankumousta väittänyt olevansa, mutta valtavirtaa on haluttu jos ei ravistella niin ainakin tönäistä. Näin ainakin olen halunnut ajatella, vaikka monet laulut onkin jäänyt kuulematta. Mutta maailma on heidänkin kohdallaan just niin kuin ylhäältä sanotaan. Sen merkkinä on viimeistään Veikkaus Oy:n ”Rokkava arpa”, jossa ”esiintyvät PMMP:n bisit”. Kirjoitusvirheet ovat huonoa huumoria, vaikka niiden syynä olisivat PMMP:n sanoitukset tai Veikkauksen "markkinavelhojen” keksintö luoda arpa, jossa pitää kerätä ”kaikki kirjaimet kasaan”.

Valtiollisen arpamyynnin ja poporkesterin liitto on arkea. Se on arkea, jolla meidät kaikkine sivupolkuinemme pidetään aisoissa. Tässä yhteydessä olisi mukava käyttää situationistien rekuperaation käsitettä. Rekuperaatio liittyy valtaan ja tasapäistämiseen, ja se tarkoittaa sitä, että suosituiksi käyvät ilmiöt (esim. orkesterit, taiteilijat, kirjailijat) sulautetaan osaksi valtavirtaa. Valta rekuperoi mahdolliset vastustajansa syleilemällä vastustuksen rippeetkin kuoliaaksi. Siten jatkuvuus, valtaeliitti ja sen toimintatavat pysyvät pinnalla. Olisiko se muuten mahdollista?

PMMP-arpa on osa valtiollista rekuperaatiota. Arvan kuvituksen mukaan näin ovat myös pukinsarvet. Vaikka ne kyllä rekuperoitiin viimeistään Lordin viisuvoiton myötä.

Eilen-tänään-huomenna

EILISEN JA TÄNÄISEN ERO:

Nöyryyttävää
huomata puhuvansa
epäilyttävään sävyyn
edellä kulkeneista
huomata askeltavansa
samaa polkua
uskottelevansa itselleen
kaikki on hyvin
kaikki on hyvin
kunhan jaksaa hymyillä
kunhan muut uskovat
että kaikki on hyvin
nöyryyttävää
huomata ymmärtävänsä
taas on yhden yön
lähempänä päivä
jolloin lahot laudat pettävät
vaikka kaikki oli hyvin
kaikki oli hyvin.

Ääntä sanoin ja kuvin

Runotorstai ja Valokuvatorstai kaipaavat merkkejä äänestä. Ensin sanoin ja sitten kuvin.

Ajoin satakunta kilometriä
pysähdyin keskelle peltoa, hengitin
märkää turvetta

yksi toivoo uutta alkua
toinen tietoa kaiken päättymisestä
juoksemme vailla todellista päämäärää
television osoittama suunta näyttää kirkkaalta

uudistusmielisinä vastustamme muutoksen ääntä
korva jää ikävästi soimaan kun elämä
voi muuttua

päivä päivästä, silmä silmästä

kasaamme jätekukkulan ja valloitamme sen
meillä on kaikki mitä tarvitsemme
tarpeiden synnyttämät jätökset
tavaroiden jäljet

näillä markkinoilla pärjää se
joka ei turhaan etsi roskakoria vaan antaa äänensä
jotta maahanmuuttajat käännytettäisiin heti rajalla
jotta jokainen saisi luvan ampua kiväärin ilosanomaa
paukutella pahoilta lapsilta pelastavia miinoja
täällä kaikki kuuluu jättää jälkeen
tulevien murheeksi

tavaroiden kylmillä raiteilla
ratasöljyn tuoksun tajutessamme me kirskumme
henkemme hädässä, pystymme taisteluun
kykenemme juoksemaan vetten päällä

ajoin eroon entisestä, lähdin pakoon
ja pääsin pesemään edellisen asukkaan paskoja
joita ei räjäyttämälläkään saa pois

*****

Katson Leninin pään yli ulos ikkunasta

Tänään on huono päivä. Tämä on huono päivä erityisesti siksi, että en pysty selittämään itselleni, mikä on huonosti. Aloin kirjoittaa tuntemuksistani, mutta päädyin aivan johonkin muuhun kuin mitä-mietin-tänään -tyyppisiin ajatuskuviin. Katson blogini nimen mukaisesti ulos ikkunasta, katson oikein kunnolla ja näen tyhjyyttä, vaikka pihalla on yhtä ja toista. Pystyn nimeämään auton, talon, lyhtypylvään, puu- ja pensaslajeja (tai oikeastaan pensaita en), lipputangon, postilaatikon, orapihlaja-aidan kaatamisesta lojumaan jääneen kuivettuneen kasan, ikkunani ulkopuolella olevan lämpömittarin (+16 astetta). Jokin on kuitenkin vinossa, jokin muu kuin vanhuuttaan valunut ikkuna. Kun aloin kirjoittaa tästä päivästä, en ajatellut kirjoittaa runoa. Kirjaimet ja sanat kuitenkin ajautuivat vieretysten niin, että teksti näyttää runolta. Ihan miten vaan: tämä on huono päivä.


*****

Harmaaksi satanut pihamaa
iloiset linnut, naakat
pienen peipposen yllä piirittävät
pelkoon ajettua saalistaan

taas kokoontuu musta piiri
vinoksi valunut vanha ikkuna, televisio
sanoo näin kuuluu:

pelätä ei saa
eikä pelkoa saa ainakaan näyttää
pelätä kuitenkin täytyy, sanoo maa
ja järjestelmässään meitä käyttää

katson Leninin pään yli ulos ikkunasta
harmaa pihamaa on harmaa
mietin muinaisia vallankumouksia, naakkoja
peipposia

Oikeinkirjoitettua elokuvaa

Arvostan niitä pieniä paikkakuntia, joilla on jonkinlaista elokuvan esitystoimintaa. Nykyisestä kotikaupungistani Kokemäestä elokuvateatteri Kino Teljä pakkasi laukuun valkokankaansa ja projektorinsa noin kahdeksan vuotta sitten. Ehdin sentään nähdä siellä elokuvan Johtaja Uuno Turhapuro - pisnismies (1998)...

Arvonsa tunteva kaupunki pitää kiinni vanhoista teattereistaan, jota ovat tärkeä osa paikkakunnan kulttuurista ja sosiaalista historiaa. Talous ajaa pienet nollarajalla ja rajan alapuolella pyörivät teatterit viikatemiehen suuntaan, mutta kaikki ei ole laskettavissa rahassa. Yhä useamman lakkautusta odottavan toivoisi ajavan Bergmanin viikatemiehen syliin. Giuseppe Tornatoren Cinema Paradisossa (1988) on koskettava kohtaus, jossa kylän asukkaat kerääntyvät torille katsomaan, kun heidän rakastamansa, heidän muistojensa pyhäkkö, elokuvateatteri Nuovo Cinema Paradiso räjäytetään maan tasalle. Panosten räjäyttämänä katoaa niin yhteistä kuin yksityistäkin historiaa, jonka varaan ja päälle maailman jatkuvuutta rakennetaan. Tietenkin maailma muuttuu, mutta muutoskerrokset saisivat näkyä. Vai haluammeko me käydä ostoksilla vain hypermarketeissa ja katsoa elokuvamme aina multiplekseissä? Keksisivät edes suomenkielisiä sanoja.

Onneksi täällä saa lähiseudulla edes Harjavallassa nähdä jonkunlaisia elokuvia. Tosin aivan varma en ole siitä, onko kuvan Sydän-Satakunnassa ilmestyneessä mainoksessa mainittua elokuvaa olemassa... Tulee mieleen monen vuoden takainen tapaus Porista. Olin ystävien kanssa Pori Jazzin aikaan seudulla ja rupesimme etsimään sopivaa paikkaa täyttää vatsa. Sellainen löytyikin. Etsiessä silmään osui myös kebabeja tarjoileva paikka, jossa kebab kirjoitettiin kolmella tavalla: kebap, kepab, kepap. Sitä oikeata ei mukaan osunut. Joskus vain on niin kiire, että kaikkia mahdollisia variaatioita ei ehdi kirjoittaa.

Keikalla valkokankaan edessä

Viime viikolla olin Tampereen filkkareilla. Edellisessä kirjoituksessani mainitsin odottavani erityisesti 1920-luvun Minna Canth –filmatisointia Murtovarkaus, joka esitetään säestettynä. Sen myös näin ja se myös säestettiin. Elokuva tosin alkoi tunnin myöhässä ja sanan ’säestää’ merkitys on minulle toinen kuin Läski-nimiselle orkesterille (aiemmin tunnettu nimillä Läski-Jarkko ja Pale Rider & Lonely Faggots), joka nelimiehisenä filmin edessä rämisteli.

Jos sanotaan, että joku säestää elokuvan, se tarkoittanee hierarkiassa sitä, että elokuva on ensisijainen. Tämä taas tarkoittaa sitä, että musiikin tulee tukea nähtävää kuvaa ja katsojan kokemusta. Ehkä joku koki saavansa kokemukseensa tukea, mutta minä en. Musiikki häiritsi elokuvaan imuvoimaa. Musiikki häiritsi silmää. Orkesteri tuntui tulleen keikalle aivan kuin heidän musiikkinsa olisi tilaisuudessa tärkeintä.

Bändi soitti valkokankaan vasemmalla puolella. Onneksi minä istuin salin toisella laidalla, sillä muuten toisinaan kitaran ja toisinaan klarinetin kanssa heilunut tukkaansa taiteellisesti roikottanut artisti olisi seissyt vielä selvemmin kuvan edessä kuin nyt. Ainakin minä halusin nähdä elokuvan, jonka runsas kymmenen vuotta sitten restauroitu kopio oli väreiltään kerrassaan upea. Olisin halunnut nähdä elokuvan kokonaan – ilman ihmisen tai kitaran varjoja kuvassa. Olisi mukava kuulla, mitä elokuvaneuvos Kari Uusitalo ajattelee näytöksestä, sillä hän istui sillä puolen salia, että bändi onnistui varmasti peittämään kuva-alaa todella rasittavasti.

Ja sitten musiikki. Läski-orkesteri olisi varmasti hieno elämys, jos kyseessä olisi keikka jossakin klubissa. Progressiivisen rockin hypnoottinen ja kaoottinen, paikoin satunnaiselta kuulostava äänimaailma ei oikein istu 1920-luvun näytelmään. Klarinettitörähdykset, kurkkulaulu ja kitararevittelyt kävisivät, ellei korvia vihloisi alusta melkein loppuun asti. Asiaa ei auttanut se, että musiikki ei myötäillyt mitenkään kuvan tapahtumia. Bändi tuntui soittavan keskenään sovitut kappaleet, sillä kappaleiden väliset tauot tulivat täysin motivoimattomiin paikkoihin. Ja miksi ihmeessä musiikki piti soittaa niin kovaa? Mitäköhän paikalla olleet paljon minua vanhemmat tuumasivat volyymin tasosta?

Ehkä minäkin olen vanhan markan mies. Syytettäköön minua siitä. Musiikki tulisi kuitenkin sovittaa kuvaan. Nyt tuntui paikoin jopa siltä, että pojat näkivät elokuvan ensimmäistä kertaa vasta esityksessä, vaikka niin ei ollut. Helsingissä elokuva-arkiston näytöksessä Läski-orkesteri oli säestänyt saman elokuvan jo pari viikkoa aiemmin. Olivatkohan he soittaneet samaa musiikkia? Tampereen näytöksessä puuttunutta kuvan ja musiikin liittoa yritettiin parantaa mörisemällä mikrofoniin elokuvan väliteksteinä nähtyjä vuorosanoja. Surkeata. Kuin kunnioitus kuvaa kohtaan olisi siinä, että sen edessä saa soittaa.

Remaketta peliin

Kello on niin paljon, että pitäisi olla nukkumassa. Mutta tällaisina iltoina, kun televisiosta tulee James Bond –elokuva ja sen jälkeen olisi tarkoitus kirjoittaa kritiikki kirjasta, joka ei oikein ole ottanut maistuakseen, on vaikea ajatella nukkumista.

Kun on kirjaa lukiessaan tuhahtanut monta kertaa, kirjoittanut marginaaliin ”hohhoijaa” tai ”idiootti”, ei oikein osaa asettaa sanojaan oikein. Olen ollut tällä tuolilla monesti samassa tilanteessa. Olen puntaroinut sanojen mahtia ja mahdin lähettämän aallon voimakkuutta ja kestävyyttä. Olen puntaroinut sitä, onko kriitikon sanalla mitään vaikutusta. Taitaa sillä olla. Kolme kertaa olen kokenut sen henkilökohtaisesti. Vain yksi kerta oli sellainen, että ihminen kävi kurkkuuni kiinni.

Eräs kriitikko totesi kerran, että jos teos on paska, niin kriitikon tehtävä on sanoa, että kyse on paskasta. Niin varmasti on, mutta paska-sanaa tuskin painettaisiin lehteen niin usein kuin sitä haluaisin käyttää. Saman asian voi sanoa monella eri tavalla. Se on valtaa. Tiedostan tämän, vaikka en koekaan olevani vallankäyttäjä.

Että mitäkö kirjaa luin? Mistäkö pitäisi sivaltaa? Luin kirjan, jossa käytetään elokuvan uudelleenfilmatisoinnista sanaa remake. Kannattaisikohan kirjoittaa suomeksi? Vai onko remake suomea. Taitaa olla. Sehän tarkoittaa jotakin kovaäänistä. Mikähän remake tuolla baarin peränurkassa on meneillään…

Lisää euroja mainoksiin

Vaalit ovat tylsä tapahtuma. Ainakin vaaleja edeltävä aika on kuolettavan tylsistyttävää. Ovatpa kysymyksessä mitkä vaalit tahansa, vain suurten ääni halutaan päästää kuuluviin. Aivan kuin suuret eivät muuten kuuluisi ja näkyisi.

Tämän viikon alusta lähtien vaalimainokset ovat päässeet myös televisioon. Viime viikolla television pääuutislähetys otti asiakseen esittää vaalimainokset etukäteen, jotta kansalaisille saataisiin myös pari analyysintynkää siitä, mistä mainoksissa ”todella” on kyse. Onpa hienoa: televisiossa mainostetaan televisioon tulevia mainoksia. Kyllä television oma todellisuus vaan on hienoa! Vielä hienompaa on se, että mainostuksen – tai ”analyysin” – kohteena olivat kolmen suurimman puolueen mainokset.

Mitenkäs muuten asia voisikaan olla, sillä ovathan kolmen suurimman budjetit sellaiset, että mainosrahaa voisi tasapuolisuuden – tai vaikkapa demokratian - nimissä antaa pienemmillekin. Tästä johtuikin mieleeni, että vaalibudjeteissa pitäsi ottaa käyttöön katto. Pitäisi sopia budjettikatosta niin kuin NHL:ssä taannoin sovittiin pelaajien palkkakatosta. NHL muuttui kerta heitolla tasaisemmaksi ja kiinnostavammaksi. Enää eivät keulilla asu samat joukkuueet, ne joilla on varaa maksaa älyttömiä, naurettavia palkkoja joka toiselle pelaajalle.

Tämä vaatii tietenkin alistumista kompromisseihin ja alistumista demokratiaan ylipäätään. Demokratiassa lienee kyse juuri kompromisseista. Onpa demokratista mitä mieltä hyvänsä, pitäisi kompromisseihin taipumisen koskea myös valtaa ja rahaa. Kun jokainen puolue saisi käyttää mainontaan sanotaan vaikka 150 000 euroa (miksi ihmeessä ainakaan enempää tuhlata?), voitaisiin olla samalla viivalla ainakin jossakin. Eri asia on, mikä on mainosten vaikutus, onko se positiivinen vai negatiivinen - ja onko vaikutusta edes olemassa.

Mä vaan keilaan

Olin eilen hautajaisissa. Yllättävän helposti meni, vaikka hautaan saatettu henkilö ei juurikaan olisi voinut olla läheisempi. Ehkä tämä on näkynyt viimeisissä blogiteksteissäni. Toivottavasti on, sillä ei kai tämmöisiä asioita kuulu mihinkään piilottaa.

Jotkut asiat kannattaisi edes korrektiuden nimissä kuitenkin pitää omana tietona. Hautajaisissa läheinen ihminen totesi siunaustilaisuuden jälkeen, että muistotilaisuuden hän perheineen jättää väliin, koska hänellä on keilavuoro. Mitä vittua, kysyisi lääkintöhallitus, vaikka sitä keilaamiseen tuskin käytetään. Edes tekosyy olisi voinut kunnioittaa haudattua.

Eräässä elokuvassa mies totesi, että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä: toiset ovat voittajia ja toiset häviäjiä. Niin juuri, vaikka voittajuus ja häviäjyys riippuukin näkökulmasta. Mutta jos sukupuun mukaan (ja muutenkin) läheinen ihminen tavoittelee mieluummin keilaradalla 300 pistettä kuin kunnioittaa jotakin, jota ilman hänenkin nuoruutensa olisi ollut paljon kurjempaa, en osaa toivottaa edes huonoja keilasarjoja. Minulle alkaa olla ihan sama. Hän olisi oman elämänsä häviäjä, vaikka keilaisi sata kolmesatasta sarjaa perätysten. Hei, Tommi, suhteellisuudentajua nyt. Niinpä. Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

Antakaa mulle kaikki yhtä aikaa

Teiden haarautuessa pysähdyn, olen kävellyt
muutaman vuoden, en tiedä mistä lähdin mikä on
tämä paikka johon saavuin, asiat käyvät nenään oikealta
käsi tarjoaa hopeisen kuvun alta leipää, pekonia
vasemmalla vastaan tuijottaa hiekkatien paksu pöly
suora, pitkä, henkeä pidättävä majesteettinen hiljaisuus,
katson sisään ovesta, musta, valoton hehku hellii,
ei harrasta löysää puhetta, kulman takaa tokaisemista,
teiden haarautuessa kaikki tapahtuu yhtä aikaa, muutama
vuosi on edetty tähän paikkaan ja nyt, nyt joka suunta tarjoaa
jotakin, jokaisesta haluaisin ottaa, jotakin, mistään en kaikkea,
avaan silmät, valo peittää tien, valo käy korviin, hikisiin
kainaloihin tunkee sormensa, pakottaa pysähtymään,
kävelette vastaan mutta syliin ei kaikki mahdu.

Televisio on paholaisesta

Jehovan todistajat ovat sisukasta väkeä. Vaikka rouvilla on minkkiturkit yllä, he jaksavat ravata porraskäytävissä, jopa niissä, joissa ei ole hissiä. Heidän intonsa jakaa lehtiä ja tunkea kenkää ovenrakoon muistui mieleeni tänään, kun huoneen nurkkaan kertynyttä lehtivuorta peratessani löysin viime lokakuisen Herätkää!-lehden numeron. Lehdestä olisi paljonkin mukavaa sanottavaa, mutta kiinnostavaksi löytämäni numeron tekevät kansikuvan pelokkaat ihmiset, joista yksi osoittaa itseään paholaista teknisellä vempaimella, jota nimitämme kaukosäätimeksi.

Kun televisio leimataan kannen kuvassa paholaiseksi, ei enää tarvitsisi kysyä, kuten kansi tekee: ”Miten televisio vaikuttaa sinun elämääsi?” Näin kuitenkin tekee ideologisen oikeaoppisesti lukijaansa puhutteleva lehti, joka ilmoittaa olevansa olemassa ”koko perheen valistukseksi” ja auttavansa kaikkia ”selviytymään nykyajan ongelmista”. Lehti auttaa ihmistä tunkeutumalla ”pinnan alle” ja osoittamalla ”ajankohtaisten tapahtumien todellisen merkityksen”. Niinhän se toimii – siis se, jota todellisuudeksi kutsutaan. Se, siis se todellisuus, on vain kovin suhteellinen ja näkökulmasidonnainen rakennelma. Tietysti juuri Herätkää! tarjoaa malliesimerkin.

Sitten pääsemme televisiopaholaiseen, joka on ”salakavala vaikuttaja” ja ”aikavaras”. Tällaisen yhdysvaltalaispainotteisen uskonnollisen julkaisun ominaisinta ja samalla hauskinta antia ovat lakikivestä eli Raamatusta ”juttujen” joukkoon irrallisesti liimatut sitaatit. Ajatus on varmasti se, että Raamattuun voi tukeutua aina, koska Raamattu on totta. Raamattu on niin suuri kertomus, että sitä ei voi selittää vääräksi. Tosin liian usein unohtuu, että ei sitä oikeastaan todeksikaan voi selittää. No, totuus televisiosta on tuttu: sieltä tulee paljon väkivallan ja seksin saastuttamaa huonoa ohjelmaa. No, niinhän sieltä tulee.

”Liika hunajan syönti ei ole hyväksi”, jutussa todetaan kuningas Salomoa lainaten. Ja tämän ajatellaan osuvan myös television katseluun. Jokin ristiriita tässä kuitenkin on: sana ’hunaja’ viettää ajatusta vastaan. Siis televisiosta ei tule pelkästään hyvää ohjelmaa, ja siksi sitä ei kannata aina katsoa. Salomo-lainaus tuntuu kuitenkin johtavan oletukseen, jonka mukaan televisiosta tulee vain hunajaa. Ja hunajahan tarkoittaa makeata, siis jotakin hyvää, jolta on myös osattava pidättäytyä. On osattava olla tv-selibaatissa. Mikä sitten on huonoa ja mikä hyvää? Ai niin, se tulikin jo sanottua, että väkivalta ja seksi ovat pahasta. Koska Raamatussakin on seksiä ja väkivaltaa, asia on jotenkin sutaistava maton alle. Seuraava lainaus ei selittelyä kaivanne - muuta kuin tokaisun jep jep jep:

”Miten televisio eroaa Raamatusta väkivallan ja seksin kuvaamisessa? Raamatun tarkoitus on opettaa, ei viihdyttää (Roomalaisille 15:4). Jumalan sanaan on kirjoitettu muistiin historiallisia tosiotapahtumia.”

Tällaiseen kauniiseen eklektiseen retoriikkaan kuuluu myös yletön epämääräisyys. Seuraavat ilmaukset ovat epämääräisyyksiä kalastavalle parhainta antia:

”Monissa tutkimuksissa on saatu näyttöä…”
”Jotkut rikolliset ovat itsekin sanoneet…”
”Muuan kanadalainen psykologi kirjoitti…”
”Eräs yhdysvaltalainen psykologien liitto…”
”Eräässä television historiaa käsittelevässä kirjassa…”
”Toisessa lähteessä…”

Hauskuutta tarjoaa myös lavea anakronismi: ”Jo kauan ennen kuin televisio keksittiin, psalmista kirjoitti: ”En aseta silmieni eteen mitään kelvotonta.” (Psalmit 101:3)”. Niin, jokunen vuosi sitten tietenkin ajateltiin, että näin sanomalla saavutamme sitten myös tulevaisuuden sohvaperunat.

Ensi kerralla, kun katson televisiota ja näen väkivaltaa tai seksiä, joka ei ole opettavaista, suljen television ja alan lukea Herätkää!-lehteä, jotta silmieni edessä oleva sumuverho hälvenisi.

Vain numero vaihtuu

Huomenna joudumme käyttämään uudenlaista numeroa. Mikään muu ei sitten muutukaan. Ajan kuluessa asiat kehittyvät tai taantuvat, riippuu näkökulmasta. Yönä, jolloin 20 miljoonaa euroa heitetään taivaalle, ei mikään muutu, mikään ei vaihdu miksikään. Minunkin murinani jatkuu.

Olen ollut välipäivät appivanhempienI hoteissa. Tämänkin toteaminen pakottaa miettimään, olenko taantumassa vai kehittymässä. Näkökulmakysymys tämäkin. Senkin uhalla, että kyseiset ihmiset saattavat lukea jaaritukseni, lättään tähän kaksi runoa, jotka täällä ovat syntymänsä kokeneet.

PAJATSOKALJA TAKAPIHALLA KLO 21.08

Vedän pahvilaatikon alakulmasta

tölkin kuin juoma-automaatista

uusi tippuu tilalle

tapailen pihalla seisovia sanoja

JOULUVALOT

LIIKKEENTUNNISTIN

PIMEÄ MAA

pohjoistuuli pakottaa

persettä paleltaa

vedän pahvilaatikon alakulmasta
tölkin kuin juoma-automaatista
uusi tippuu tilalle

NÄKÖKULMAKYSYMYS

Tärkeintä on lähteminen sanovat

katson ulos ikkunasta

kyllä tärkeintä sittenkin on tuleminen.

Osta, kun haluat

Tänään on Älä osta mitään -päivä. Niinpä niin, en osta, ellen tarvitse jotakin. Ellen halua tarvita jotakin. Miksi ihmeessä näitä päiviä on, kun tämä päivä voisi olla aina, kun voi olla ostamatta? Varmasti juuri siksi.


















Ihmisiä pitää muistuttaa jotenkin siitä, että kulutusmyllyssä ei ole pakko jauhautua, vaikka meitä tuossa myllyssä koko ajan heitelläänkin eri suuntiin jos jonkinlaisen tarjouksen innoittamana. Toisaalta ostamattomuudelle omistettu päivä voi yhtä hyvin näyttäytyä kulutuskiihokkeena: älä osta tänään mitään, jotta sinulla olisi huomenna sitäkin kovempi vimma juosta kuluttamaan rahasi.

Tämä muistuttaa Herbert Marcusen "pakotettua suvaitsevuutta". Aivan kuin tänään olisimme luonnonsuojelualueella, kulutuskulttuurin koskemattomissa, mutta huomenna huomaamme, että kyseessä oli vain väliaikainen aistiharha. Suvaitsemme sen kuitenkin osaksi elämäämme, koska emme muuta voi. Meidän on pakko ostaa, jotta olisimme ihmisiä... jotta kelpaisimme tähän järjestykseen... jotta meitä ei pidettäisi hulluina. Tämä on hullua.

Kai kadunkulmissa myydään tänäänkin päivän ideologian hyväksi pinssejä, joissa lukee päivän epistolan johtoajatus?