Pallo, inhimillistäjä

Runotorstain 93. haaste on inhimillinen tekijä.

**********

Pallo,
lajien synty
markkinat, taito, teatteri
voitto, tappio, viimeinen taistelu
lupaus meidän maallisten
pelastuksesta,
valosta.

Mara, Mara, me tullaan taas...

Tähän väliin asetan urheilu-uutisen otsikon (TS 16.1.2008), joka ei ole enää uutinen. Jalkapalloihmisenä olen asiasta iloinen, vaikka en oikeastaan tiedä, mitä mieltä asiasta todella olen. Ainakin analyyttinen ja leppoisan tuntuinen keulakuva "joukkueeseeni" saatiin. Olen tietoinen siitä, että leppoisuus (ja analyyttisyyskin) saattaa olla vain median luoma harha. Jalkapalloihmisenä olen kuitenkin iloinen. Miten muuten voisin olla?

Suoran lähetyksen autuus

Voi herrnen aika ja kaikki muutkin vastaavat ilmaisut, joita ei nyt tule mieleen. Kyllä me sen olemme tienneet, että media tunkeutuu sinnekin, missä sitä ei tarvita, mutta nyt mennään taas tyhjänpäiväisyydessä – ja sanotaan vaikka resurssien hukkaamisessa – spektakelisoinnin kynnyksen yli:

Jääkiekkomaajoukkueen uuden valmentajan Doug Sheddenin ensimmäinen miehistövalinta lähetetään Ylen nettisivujen kautta suorana lähetyksenä tänään kello 13 alkaen. Eikö se riitä, että kiinnostuneet saavat tietää valittujen pelaajien nimet illalla tai vaikka klo 14 katsomalla teksti-tv:tä - puhumattakaan nyt siitä, että joukkueen pelaamat pelit riittäisivät?

Eikä suorassa lähetyksessä vielä kaikki, sillä julkistamisella pitää olla myös selostaja ja oikeinpa vielä kommentaattori, jollaisena suutaan pieksää Alpo Suhonen. Mitäköhän kommentaattori tehtävästään ajattelee? Hän varmasti ajattelee olevansa mitä tärkein ihminen päästellessään tyhjyyksiä nielunsa onkaloista. Mihin me tarvitsemme ihmistä toteamaan jokaisen valinnan kohdalla, että "tätä minä odotinkin", "hän on mies paikallaan" tai "lupaava, terävä pakki"? Mihin me tarvitsemme valintatilaisuuden näkemistä? Miksi meidän pitää nähdä kaikki asiat mahdollisimman äkkiä? Miksi meidän pitää nähdä?

Me olemme nähneet elämämme aikana yksi, kaksi tai kolme kuvaa siellä, täällä ja tuolla. Kun kuvien provosoivuus jatkuvasti lisääntyy, emme enää kiinnostu mistään – varsinkaan, kun kaikki toistetaan niin moneen kertaan, että mikään ei enää tunnu miltään. Kuvat eivät saa huomiota, ellei niitä esitetä ”heti”, ja kun ne esitetään "heti" monta kertaa, siirrytään noepasti baanaaliin toistoon. Mutta tärkeätä ei olekaan mitä vaan milloin. Kaiken pitää tapahtua reaaliajassa. Ja kun meidät vedetään seuraamaan tapahtumia reaaliajassa, meillä ei ole muuta kuin pintahetki. Meidät pidetään varpaillamme, koska jokaisen sekunnin takana voi olla jotakin tärkeätä ja mullistavaa.

Ristiriitaisesti reaaliajan näytös yrittää pyyhkiä yli kaiken aiemmin tapahtuneen, vaikka ilman aiemmin tapahtunutta reaaliaikaa ei olisi olemassakaan. Historiaa ei ole, sillä ikävät asiat on hyvä peittää ja nähdä jokainen hetki potentiaalisena uuden alkuna. Me olemme siis aina alussa... ja kun olemme alussa, menneisyyttä ei ole. Jääkiekon tapaukessa menneisyys kyllä tehdään jokaisten kisojen alla läsnäolevaksi, jos ei muuten, niin vuoden 1995 maailamanmestaruudella nostalgisoiden. Tietenkin aina korostetaan sitä, että tuo oli silloin ennen ja nyt ajat ovat toiset ja pelikin aivan toisenlaista.

Mutta hei, olisi kiinnostavaa tietää, kuinka moni seuraa suorana lähetystä, jolla ei vielä ole mitään tekemistä itse pelin kanssa. Todennäköisesti on sellaisiakin, joita ei peli kiinnostakaan, vaan pelkkä käsiteltävän asian ympärille levinnyt oheishässäkkä. Onko meillä pintaa korostavassa kulttuurissa muita kuin oheistapahtumia?

Urheilu on huvittavaa

Oletko joskus miettinyt, kuinka omituisia urheilulajit ovat? Minut havahdutti pohdiskelemaan asiaa poikani, kun istuin sohvalla poika sylissäni. Televisio oli auki ja lähetti silmille Lapinlahden eliittikisoja. En varsinaisesti katsonut. Televisio vain jäi sille kanavalle.

Istuin hiljaa ja pidin kiinni hiljattain heränneestä pojasta, joka imeskeli tuttia. Yhtäkkiä vailla mitään ennakkovaroitusta poika alkoi nauraa. Hän näki televisioruudussa ihmisen juoksevan pitkä keppi kädessään, asettavan kepin maassa olevaan koloon, taivuttavan keppiä ja tekevän kummallisen ylösalas vievän liikesarjan vartalon taivutuksineen ja tuuletuksineen. Poika nauroi seiväshyppääjälle. Jokainen hyppy ja hypyn hidastus kohtasi iloisen naurun.

Ja toden totta, seiväshyppy jos mikä on typerä laji. Ajattele, että olisit ihminen, joka pyhittää elämänsä parhaat vuodet siihen, että yrittää seivästä taivuttamalla päästä mahdollisimman korkealla olevan poikittaisen kepin yli. Samanlaiseksi ”pohdinnaksi” voi vääntää minkä tahansa urheilulajin. Hiljaisten seiväshyppääjien kerho on eri asia...

Mutta on urheilulla sentään useita tärkeitä tehtäviä. Pienin niistä ei ole naurattaminen. Tästä lähtien aion katsoa muitakin urheilulähetyksiä pojan kanssa, jotta saisin tietää, mitkä urheilulajit ovat kaikkein hauskimpia.