torstaina, syyskuuta 11, 2008

Ajatustelua

Runotorstai on ajatuksia täynnä.


**********

Aamulla ajattelen yhteistä lähtöä
työpaikkoja ja leikkipaikkoja
taloa, seiniä, lattiaa, kattoa
natisten kuljettavia portaita
ennen kuin avataan ovi ja suljetaan.
Pyörän selässä ajattelen ruumiissani
lainehtivaa vettä
veren vankkoja virtoja
repaleisia pilviä
joihin päivittäin katoamme.
Alamäen viima ajattelee
poskilla riemuiten
kuin rukiinen kitarasoolo
lapsen puurohymy aamiaispöydässä.
Tietokoneen edessä
ajattelen häntä työpaikallaan
vastaamassa puhelimeen
neuvomassa, syömässä lounasta
kääntämässä kieltä
ja höpisemässä niitä näitä
kauniilla suullaan.
Ennen kotiinlähtöä ehdin
ajatella suoraa runoa
konstailematonta lapsen naurua
kun isä on vetänyt kalsarit päähänsä.
Ylämäen hiessä ajattelen
kaipaavani kotiovea
sen takana olevaa kenkätelinettä
pönttöuunin hehkua
lapsen iloisia askeleita
häntä kertomassa miten
päivä oli mennyt.
Tätä kaikkea ajatellessani
ajattelen enkö voisi
olla onnellinen.


5 kommenttia:

SusuPetal kirjoitti...

Voi, ennen noita kahta viimeistä riviä mieli nousi ja nousi.
Hmm, voisiko sitä ajatella olevansa onnellinen?

Anonyymi kirjoitti...

Minulla on hieman samanlainen kokmus runostasi kuin SusuPetalillakin. Kolmea viimeistä riviä ennen runosi antoi valoisa kuvan, siinä oli sydäntälämmittävää arkea ja hiljaista huumoria. Mietin vain sitä olisiko teksti parempi proosarunotyyliin kirjoitettuna ilman säejakoa. Tuo loppu tuo runoon särmää, lisäsyvyyden - mutta myös surumielisyyttä joka korostuu aiempia säkeitä vasten.
Minä pidin tästä kovasti, mutta sehän ei ole uutinen koska pidän ylipäänsä liki kaikista runoistasi. Tosin olisin toivonut runolle onnellista loppua, mutta runon tarinahan on hieman vaiheessa, keskeneräinen.

Anonyymi kirjoitti...

Tulin lukemaan runosi vielä uudelleen. Oli niin mukavan tuntuista kun isä kuljetti lastaan ja muuta arkista arkea. Minuakin nuo viimeiset säkeet jäivät kaivamaan. Tulee mieleen 1800-luvun lopun kirjoittavat naiset, Fredrika Runeberg ym, joille arkinen perheenemäntänä olo ei riittänyt, eikä muitakaan mahdollisuuksia annettu; oli vaikea olla onnellinen.
Nuo viimeiset rivit ovat ehkä hyvinkin tarpeen, muuten kaikki nyökkäisimme tyytyväisinä.
Tuo Tuiman ehdottama proosarunomalli on hyvä idea.

Anonyymi kirjoitti...

Olen valoisaa väkeä, joten runo on valoisa... mutta ei valoa ilman varjoa, onpa varjo sitten ulkoinen tai sisäinen.

Runon aihe pyöri mielessäni ajaessani kotoa rautatieasemalle ja päivän päätteeksi takaisin. Ihmeellisen tunnustuksellinen siitä tuli minun raapustamakseni.

Proosarunona tämä saattaisi tosiaan toimia paremmin. Silloin muoto tukisi mukavasti (!) sisällön positiivisen ja negatiivisen navan välissä pyörivää kaoottisuutta.

Kiitos.

Anonyymi kirjoitti...

No nyt miekin tykkäsin. Ja paras kohta mielestäni: riemuiten
kuin rukiinen kitarasoolo....mistähän tuonkin keksit?...se on mahottoman hauska ja iloa jolla ei ole loppua :)