Isä

Runotorstain 184. haaste on isä.

**********

Ei hänen nimensä ollut Reino
hyvä että oli nimi, saunassa syntynyt
olisi ollut helppo pimittää
ei kirvesmiehen pojasta kuitenkaan
kehkeydy railakasta ruutukenkämiestä
keikkailevaa kansankeikaria
jota tavoitellaan kynnyksiltä ja porstuasta
jolle ikkunoista ja ovista sataa tarjouksia
kertoa naistenlehdelle kuinka maailma on julma
leipä tiukassa ja hukassa naulat
joihin ei edes osuisi.

Tutti

Runotorstain haastekuvassa on tutti. Vastausrunoni nimi voisi olla Eero, mutta jätän runon kuitenkin nimettä.

**********

Äidin kyljessä uneksit sairaalan
vihreän vaateparren

alhaalla puiden keskellä kotitalo
ja tuolla makaa junarata

muistatkohan keintuolin liikkeen
pienen itkunpyrähdyksen

tässä se on
rakennustelineet ikkunan takana

Planeetta

Runotorstai kaipaa runollista näkemystä planeetasta. Minun "näkemykseni" vääntäytyy jonkinlaiseksi jatkoksi edellisen viikon runolle.

**********

Naapuri kasaa äkäisin liikkein levollista lunta
ikkunan iholla kiristyvän pakkasen kankea hengitys
keittiössä tiskikone puuskuttaa kuin auraa kiskova hevonen.

Sammutan valot nähdäkseni taivaallisen ihmeen
tuijotan kuuta niska jännityksestä jäykkänä
hänen jalkansa käyvät huoneeseen kuin vapaapäivä.

Oikeastaan kovin lähellä

Huomenna ilmestyy Runotorstain 116. haaste, mutta minä en ole vastannut vielä sitä edeltäväänkään. Mutta onneksi vielä on aikaa. 115. haasteena - tai tässä tapauksessa paremminkin inspiraationa - on katkelma Marjo Niemen romaanista Miten niin valo (Otava 2008). Katkelma löytyy tämän tekstin ainoasta linkistä.

**********

Ei yhtään missään on kovin kaukana.
Siellä vedotaan vieraisiin lakeihin,
vedetään viivoja outoihin karttoihin.
En minä sinne mene, en astu pimeään
sulje perässäni ovea
ennen kuin loppuu saleissa suhina
parketissa telaketjujen rahina.
Ei yhtään missään on liian kaukana,
liian pimeä ja sinä tarjoat taskulamppua.
Lopeta hulluttelu, astu laivaan
hyppää siivelle niin sytytän
kattoon tähdet.

Runotorstain 109. haaste

Runotorstai tarjoaa tällä kertaa inspiraatioksi tekstikatkelman Douglas Couplandin Eleanor Rigbystä (Sammakko 2007). Tämä on ollut iloinen päivä. Sen ja aikuisten kiirettä ihmettelevän katkelman yhteys johti mielessäni seuraavaan...

**********

Me olemme täydellisiä teemme kaiken oikein
niin nopeasti että emme edes tajua tehneemme.
Olemme asuneet kaksikymmentä vuotta samassa paikassa
nähneet ikkunasta vieressä avautuvan puiston.

Tänään uskaltauduimme puistoon emmekä tiedä kannattiko
näemme lasten pelaavan palloa ja koirien nuuhkivan ilmaa.
Istuimme penkille keskustelemaan tulevaisuudesta
emmekä halua lähteä pois.

Ajatustelua

Runotorstai on ajatuksia täynnä.


**********

Aamulla ajattelen yhteistä lähtöä
työpaikkoja ja leikkipaikkoja
taloa, seiniä, lattiaa, kattoa
natisten kuljettavia portaita
ennen kuin avataan ovi ja suljetaan.
Pyörän selässä ajattelen ruumiissani
lainehtivaa vettä
veren vankkoja virtoja
repaleisia pilviä
joihin päivittäin katoamme.
Alamäen viima ajattelee
poskilla riemuiten
kuin rukiinen kitarasoolo
lapsen puurohymy aamiaispöydässä.
Tietokoneen edessä
ajattelen häntä työpaikallaan
vastaamassa puhelimeen
neuvomassa, syömässä lounasta
kääntämässä kieltä
ja höpisemässä niitä näitä
kauniilla suullaan.
Ennen kotiinlähtöä ehdin
ajatella suoraa runoa
konstailematonta lapsen naurua
kun isä on vetänyt kalsarit päähänsä.
Ylämäen hiessä ajattelen
kaipaavani kotiovea
sen takana olevaa kenkätelinettä
pönttöuunin hehkua
lapsen iloisia askeleita
häntä kertomassa miten
päivä oli mennyt.
Tätä kaikkea ajatellessani
ajattelen enkö voisi
olla onnellinen.

Pensseli heiluu

Täytyy maalata seinään uusi väri
voidakseen sanoa
seinän tarvitsevan uuden värin.

Muutos

Talo nousee
kivisille jaloilleen
natisten vaatii
uutta naulaa portaisiin
paperia pintaan.

Kellarikerroksessa
kirjat valittavat
haluavat astua laatikoista
uuteen maailmaan
joka ei ole muuttunut
miksikään.