Yksin istumisessa on se hyvä puoli että ei tarvitse puhua eikä kukaan vaadi kuuntelemaan. Hetken olet sinä. Sitten sinut katkaisee koputus. Tyhjän ikkunan nielu lepattaa avoimena kuin polttopuiden viereen katkottu ruumiisi. Nouset seisomaan nähdäksesi tielle. Et pysy pystyssä. Mikä se oli. Kuka se oli. Kenkäsi nauravat. Äkkiä haluaisit puhua mutta kauhuksesi joudut ajattelemaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Eksistentiaalinen kauhunovelli.
Elämä(kö) on?
No eksistentiaalinen nyt ainakin.
Lähetä kommentti