perjantaina, huhtikuuta 20, 2007

Mikrokosmos

Mikrokosmos Runotorstaiksi.

Tämä surkea tilkku maata
soraa, nurmea, risuja ja ylitöitä
yksinäisyyteen nukahtanut talo
tuuleen lahonneet puut
henkäise tähän sitten elämä
sähköšhokkeja lisää -
lisää lisää lisää
nouse perkele ota vuoteesi ja käy
jätä tämä surkea tilkku maata
pieni eristäytynyt piiri
jätä ruostunut lyhtypylväs
pimeä maa

7 kommenttia:

helanes kirjoitti...

No ei tämä nyt noin pimeä ole. Sininen ja valkoinen.

SusuPetal kirjoitti...

Tässä oli voimaa, roisiutta ja meininkiä.

Tuima kirjoitti...

Ja mene minne? Suomalainen realismi raamatullisilla lauseilla ryyditettynä (tai taidetaan niitä realismissakin viljellä) ja runoon siirrettynä. Uhoa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

Tuli heti mieleen jo tuo Tuimankin laittama kommentti.

Mutta miten ja minne?
Kulutus on iskenyt pitävät kyntesnsä useimman inimisen raatoon. Eikä hellitä. Liian monesta kivasta olisi luovuttava.
Se koettelee rajusti itsetuntoa.

Arvoistahan siinä on kysymys. Kun ensin selvittää kenen arvot on tärkeimmät, päätöksenteko helpottuu.

Runossasi on kippoon laitettu koko nykyinimsen elo.

Tommi kirjoitti...

Öh, kiitos positiivisista kommenteista. Ja joku vielä uskaltaa väittää, että yhdeltä istumalta syntyy vain epäonnistuneita rivejä. No, turha on ihmisen ylpistellä.

Mutta minne tulisi mennä? Jokainen vastatkoon siihen itse. Runo on kysymys - aina. Tai ainakin tulisi olla.

Sen voin toki sanoa, että kansakunnan rajojen yli ei tarvitse mennä eikä sellaista askelta haikailla runossanikaan. JOs yksityinen heittyy yleiseksi, saa olla tyytyväinen.

Kiitos vielä. Tämän päälle otan oluen.

sirpa kirjoitti...

Herra ja aika. Kansa ja kunnan kuva. Melko muikea. Hymyö.

genoveeva kirjoitti...

Eipä itteään mihinkään pakoon pääse. Saapi sitä mennä tai olla menemättä. Sama se. Aina on.