Elokuvaa, kantria ja runo

Matkustan tänään Turusta Tampereelle, jossa minua odottavat elokuvajuhlat ja Tom Russell. Jos ei olisi mitään odotettavaa, en matkustaisi Tampereelle. Turkulainen ei kai voi sanoa olevansa tällaisesta matkansa suunnasta iloinen, vaikka olisikin.

Mukavia elokuvia on tiedossa. Odotan erityisesti Minna Canthin näytelmästä sovitettua Murtovarkauden (1926) säestettyä näytöstä. Paljon muutakin, paljon uudempaa nähtävääkin tietysti on. Moni varmasti ajattelee, että tuo nyt on festivaalissa vain kuriositeetti, mutta arkiston aarteet eivät ole milloinkaan pelkkiä kuriositeetteja. Ilman vanhoja ei olisi uusia. Vanha suomalainen, jonka näkeminen vastaavalla tavalla on harvinaista, kiehtoo minua. Ja kotimainen elokuva ylipäänsä. Myös Tom Russell kiehtoo. Olen tutstunut hänen musiikkiinsa vasta viime päivinä, mutta vinti on ollut nopeata. Jos pitää Johnny Cashin kantrista, Tom Russellin levyjä kannattaa alkaa etsiä.

Koska en tiedä, ehdinkö raapustaa mitään huomenna avautuvaan Runotorstaihin, esitän jo nyt runon, joka sopii kotikaupungista lähtemisen tunnelmaan:

Tämän kaupungin
poetiikka
poukkoilee seitsemällä kukkulalla
saven seassa uinuvaan
kallioon kaiverrettuja nimiä
en tunne
mutta mitä nimistä
edeltäneiden seppojen
sepittämillä sanoilla
ei paikallista puutetta korvata.
Tämän kaupungin
geometria
myötäilee ja vastustaa joen virtaa
vaivihkaa vajoaa uomaan
laineilla vääntelehtivät
vieraat venheet
mutta mitä laivoista
rantavallissa mennyttä
muistelevilla aluksilla
ei meren halu häviä.
Tämän kaupungin
iloiset illat
istuvat vetisillä parvekkeillaan
pohdiskelevat
poetiikkaa ja geometriaa
kokevat saaliittomin katiskoin
ulkopuolista voimaa
mutta mitä voimasta
kukkuloiden päitä
ei laki pudota
juomavesi lopu
ruskeasta joesta.