Mutta maailma on totta

Lyhyt toteamus, vaikka Oscar-pysteille saakin viitata kintaalla: jos Martin Scorsesen The Departed palkitaan parhaan ohjauksen tai parhaan elokuvan patsaalla, olen iloinen. Todellisten filmihullujen tapaan olen ihmeissäni siitä, että Scorsese on monet vuodet jätetty tärkeimpien palkintojen ulkopuolelle. Ehkä hänen elokuvissaan on Akatemialle liikaa väkivaltaa, mutta samassa Akatemia itse käyttää väkivaltaa rukatessaan pystejä sinne ja tänne.

Ja tämä aikako ei ole väkivaltainen? Niin no, Scorsesen elokuvassa ehkä ammutaan liian usein ihmistä päähän niin, että veri lentää (nyt varsinkin elokuvan loppupuolella), mutta eikö meidän aikamme ole symbolisessa(kin) mielessä juuri veren riistoa? Eikö ole aivan sama, miten veren roiskahtamisen näyttää? Ei kai. Tuntuu siltä, että kaiken pitää olla tietokoneella rakennettua. Pitäähän teknologian suomia mahdollisuuksia käyttää. Ja kissan paskat.

The Departed on hieno elokuva juuri tietokoneiden hallitsemassa ajassamme. Elokuva ei kerro tai näytä mitään uutta, ja juuri siinä on sen vahvuus: Scorsese on tehnyt perinteisen juonielokuvan, joka ei tarvitse ylen määrin erikoistehosteita tai digitaalisia efektejä. Niin, eihän niitä ole tuossa ikkunan takanakaan. Scorsese luottaa vahvaan juoneen ja tarinaan. Sitä voisi väkivaltaa sisältävässä elokuvassa pitää tänään melkeinpä radikaalina.

Scorsesen vahvuus lienee paitsi estetiikan tajussa niin myös näyttelijän ohjaamisessa. Kukaan muu ei ole saanut kultapoika Leonardo DiCapriosta irti samaa kuin Scorsese. Väittäisin jopa, että DiCaprio on elokuvassa niin hyvä, että Jack Nicholson jää hänen varjoonsa. Tosin Nicholson on rikollisrooleissaan (ja melkein kaikissa muissakin rooleissaan) aina kiinni samoissa ilveilevissä maneereissaan. (Nytkin tuli pariin otteeseen mieleen Batmanin hymy korvissaan naurava Jokeri.)

Puhumattakaan The Departedissa DiCaprion vastapoolina näyttelevästä pallinaama Matt Damonista, joka ei tunnu osaavan muuta kuin esittää hymypoikapatsasta.