torstaina, helmikuuta 08, 2007

Antakaa mulle kaikki yhtä aikaa

Teiden haarautuessa pysähdyn, olen kävellyt
muutaman vuoden, en tiedä mistä lähdin mikä on
tämä paikka johon saavuin, asiat käyvät nenään oikealta
käsi tarjoaa hopeisen kuvun alta leipää, pekonia
vasemmalla vastaan tuijottaa hiekkatien paksu pöly
suora, pitkä, henkeä pidättävä majesteettinen hiljaisuus,
katson sisään ovesta, musta, valoton hehku hellii,
ei harrasta löysää puhetta, kulman takaa tokaisemista,
teiden haarautuessa kaikki tapahtuu yhtä aikaa, muutama
vuosi on edetty tähän paikkaan ja nyt, nyt joka suunta tarjoaa
jotakin, jokaisesta haluaisin ottaa, jotakin, mistään en kaikkea,
avaan silmät, valo peittää tien, valo käy korviin, hikisiin
kainaloihin tunkee sormensa, pakottaa pysähtymään,
kävelette vastaan mutta syliin ei kaikki mahdu.

2 kommenttia:

Tuima kirjoitti...

Miksi runosi on murinaa-leimalla varustettuna? Et katso ulos ikkunasta vaan sisään ovesta, etkö pdä näkemästäsi vai hämmentääkö se vain? Runo kuulostaa totenkin eksistentiaaliselta mietinnältä, ei ehkä kuitenkaan ahdistukselta, tämä tuntuu. Runon aikajana, pysähtyminen, valintojen tekeminen on kuvattu hyvin. Pidin runosta, mutta etenkin kohdasta
"teiden haarautuessa kaikki tapahtuu yhtä aikaa, muutama
vuosi on edetty tähän paikkaan ja nyt, nyt joka suunta tarjoaa
jotakin, jokaisesta haluaisin ottaa, jotakin, mistään en kaikkea".

Tommi kirjoitti...

Risteyksessä sinut on tuomittu seisomaan, ihminen.

Joo, murinan syy on se, että silloin kun haluaisi, ei välttämättä saa mitään, mutta toisinaan tupataan kahta ja useampaakin mukavaa asiaa yhtä aikaa, mikä pakottaa valitsemaan.

Tämä runo oli todellinen rykäisy. Ehkä siitä kulmia terävämmiksi hiomalla saa jotakin. Johonkin.