Matka lähiön halki

Lähdin pojan kanssa kävelylle.

Suuntasin rattaat kohti lähiötä, jossa vietin viitisentoista lapsuuteni ja nuoruuteni vuotta. Menneisyyden kävelyllä olen ollut lähistölle muutettuani monta kertaa, mutta aiemmilla kerroilla en ole nähnyt asioita niin kuin nyt. Olin ajossa järjestelmällinen ja poukkoileva, pohdiskeleva ja tunteva.

Poika nukkui vaunuissa, joten hänelle pölöttäminen olisi ollut turhaa. Siksi olin vain itsekseni äänekäs. Koulun pihalla näin itseni välitunnilla potkimassa milloin minkäkinlaista palloa luokkakavereiden kanssa. Joka kerta, kun pallo viuhui maaliin, Jussi huusi: ”Tolppa”. Oli aivan sama, menikö pallo maaliin keskeltä. Seisoin hetken koulun verkkoaidan takana arvailemassa, pelaavatkohan pikkuoppilaat tänään välitunnilla jalkapalloa ja huutavatkohan he samanlaisia valheita. Ihmettelin myös sitä, että opettajanhuoneen eteen, koulun aidatulle alueelle, oli parkkeerattu kolme autoa, vaikka aidan ulkopuolella on opettajien parkkipaikka. Onko täällä niin vaarallista ja turvatonta, että autot on ajettava ala-asteen pihalle? Ennen pihan asfalttiin oli maalattu kuvioita ruutuhyppelyä varten. Onko sinne nyt maalattu suojateitä?

Ehkä autot ovat turvassa. Tämä on yksi Turun pahamaineisimmista lähiöistä. Syy on se, että täällä asuu paljon maahanmuuttajia ja romaneja. Suureksi osaksi kyse on tietenkin ennakkoluuloista, niiden ruokkimisesta sillä, että maahanmuuttajille synnytetään eräänlaisia gettoja, joissa he voivat olla omiensa parissa. Oivallinen tapa vahvistaa jonkun ihmisryhmän tunnetta omasta marginaalisuudestaan sekä pönkittää muiden epäilevää kokemusta tuosta marginaalista. Kuka nyt heidän lähettyvilleen haluaisi? Hehän ovat erilaisia.

Niinhän me olemme. Aika muuttuu, mustaa ja kultaa. Lähiöitä mollataan, mutta omasta lähiölapsuudestani minulla ei ole mitään huonoa sanottavaa, jollei sellaiseksi lasketa sitä, että Pölö-Kaitsu heitti yläkerran Hannun parvekkeelta minua otsaan raa’alla kananmunalla. Siinähän töhriintyi parvekekin, mutta myönnettäköön, että osuma oli täydellinen. Lapsuus lähiössä tuo tästä huolimatta ensimmäiseksi mieleen kaverit: pihalla oli aina lapsia, joten harvemmin joutui olemaan yksin. Neppiskisoja, kirkonrottia ja muita vastaavia tahkottiin niin, että jos selkäytimeni nyt läpivalaistaisiin, olisi tulos seuraava: aika suuri osa olisi Tommi-rottaa ja pikkuautoille hiekkalaatikkoon rakennettuja erikoisesteitä.

Pihojen välisiä jalkapallo- ja jääkiekko-otteluita pelasimme ainakin silloin, kun meneillään oli jokin suuri turnaus. En tiedä, voiko nykyisenkaltaisessa lähiössä vielä olla vastaavia hegemoniakamppailuja. Enkä tiedä, saako toisten pihoille ylipäänsä enää mennä, sillä yhden jos toisenkin talon kulmalla lukee ”Yksityisalue. Läpikulku kielletty.” Lapsuudessani ainoa kieltotaulu taisi olla se, joka kielsi tallaamasta nurmikkoa. Todennäköisesti jokin partio kävisi tänään ajamassa tiehensä senkin poikajoukon, joka eräänä kuulaana syysiltana soitti Dion Holy Diverin vinkuvatuulista introa päiväkodin pihalla niin, että ohi kävellessäni luulin hetken, että myrsky yllättää. Eikös lasten ja nuortenkin kuulu olla jossakin? Ei kai aivan kaikkea kielletä?

Monissa paikoissa ajatellaan, että kansakuntia erottavat rajat voisi pyyhkiä pois. Tällaiselta makrotasolta lähiön mikrotasolle siirrettynä ajatus heittää häränpyllyä. Lapsuuteni lähiössä taloyhtiöt ovat nyt niin nurkkakuntaisia, että alueita rajataan kuin jotain mittaamattoman arvokasta omaisuutta. Pihan ympärille nuijitaan aita ja portti suljetaan lukolla. Tarkoitus lienee parantaa turvallisuutta, mutta vaikutus on vastakkainen. Portin lukko kertoo, että täällä on jotakin arvokasta, vaikka niin ei oikeasti olisikaan. Ja kun mitään vohkittavaa ei sitten löydykään, hourupäät töhrivät seiniä tai hajottavat pari ikkunaa, sillä pitäähän vaivan palkaksi jotakin saada. (Kotitaloni ohi pääsen rattaillakin helposti. Sen takaa se, että lähiössä omistus- ja vuokra-asuntojen välinen rankkaus on rankka: vuokrayhtiön ympärille ei rakenneta mitään. Puita ja pensaita kyllä istutetaan, jotta lapset eivät voisi leikkiä nurmialueilla.)

Kun olen astellut lähiöalueen läpi koululta nuorisotalolle, tajuan lähiön luokittelevan logiikan, joka toistuu kaikkialla yhteiskunnassa: tietynlaiset ihmiset sullotaan tiettyihin paikkoihin niin, että rajoja ei ylitetä. Tie lapsia kontrolloivalta ala-asteelta nuoria kontrolloivaan nuorisotaloon kulkee omistusta kontrolloivan alueviidakon läpi. Tässä viidakossa on tunnettava ja hyväksyttävä säännöiksi tukevoituneet stereotypiat, koska täällä ne ovat totta. Muuten voi saada nokkaansa.

Lapsi tai nuori ei kuitenkaan (useimmiten) tätä näe. Teininä ajoin itseni joka päivä tarkkailtavaksi nuorisotaloon, jossa nuoriso-ohjaajien valvovien silmien alla pelasimme biljardia , pingistä ja shakkia. Joinakin perjantai-iltoina sai täristä diskossa etsiessä uskallusta hakea Minna tanssimaan. Kun vihdoin uskalsi tehdä siirron, oltiin enää viiden tahdin päässä shakkimatista. Mutta uskalsin, pinnistin. Sitten polkaistiin kotiin. Ilman kontrollitiloja olisin ehkä tätäkin kokemusta vajaampi.

Päätin kääntää rattaat ja ajaa pojan vielä samaa tietä takaisin.