sunnuntaina, tammikuuta 21, 2007

Leinonen on iskelmää... eiku rock

Viime perjantaina menin Ville Leinosen keikalle. Odotin romanttista kitarannäppäilyä ja herkkää laulantaa. En aivan saanut, mitä odotin. Sain parempaa.


Yhdeltätoista pieni mies pujottelee akustinen kitara kainalossaan ravintolan nurkkaukseen, jossa mikrofoni seisoo odottamassa. Yksi jos toinenkin murahtelija voisi kadota moiseen esiintymisareenaan, mutta Leinonen vetää täyden ravintolan sekalaisen yleisön matkaansa vaivattomasti ensi soinnuista lähtien.

Leinonen on juuri julkaisut uuden levyn Hei!, jossa ”tuntee nousee”, kun katsotaan ”autiota hiekkarantaa”. Levyllä Leinonen tekee kunniaa 70-luvun kotimaiselle iskelmälle ja iskelmäntekijöille. Tietenkin finnhitsejä kuullaan keikalla, vaikka alkuspiikissään trubaduuri toteaakin, että ”ei jaksa” veivata niitä nyt. Se käy kuitenkin selväksi, että Juhamatti on Leinoselle tärkeä artisti. Ja mikäs siinä, sillä encorena kuultu Siivet Fenix-linnun toimii Leinosen käsittelyssä jopa ällistyttävän rokisti, vaikka toki Juhamatin monien biisien sovitukset 70-luvulla jo edustivat jonkinlaista ”iskelmärokkia”.

Kotona piti kaivaa esiin ainoa Juhamatin levy, joka löytyy hyllystäni. (Kyllä, yksi löytyy!) Keikan aikana kuvailin kaverille kannen kuvaa, jonka muistin ihmeen hyvin. Muistin myös sen, että omistamani Juhamatin Anna (1979) on punaista vinyyliä. Joko Juhamatti merkitsee tai on joskus merkinnyt paljon myös minulle tai sitten mieleeni on jäänyt vain tuo punainen vinyyli. Oli miten oli, Juhamatin levyn kansikuva on upea…



Keikalla Leinonen kohtelee useissa biiseissä akustistaan niin rujosti, että finnhitsit eivät ensimmäisenä tule mieleen. Leinonen onkin juuri häpeilemättömän, epäonnistumista pelkäämättömän, monipuolisesti tempoa vaihtelevan soittotyylinsä takia valloittava esiintyjä. Uskalluksesta tehdä ja ilmaista melkeinpä mitä tahansa (ja melkeinpä miten tahansa) johtuu myös ajatus Leinosesta aitona ja vilpittömänä. Harva nykyartisti tuo mieleen samoja adjektiiveja.

Mainioiden finnhits-tunnelmointien ja –revittelyiden lisäksi huippuhetkiä oli Suudelmitar, joka kokonaisena levynäkin on parasta Leinosta monipuolisine ja oivaltavine sovituksineen ja romantiikka pursuavine sanoituksineen. Oikeastaan ainoa pettymys on setissä kuultu Kauko Röyhkän Talo meren rannalla. Biisi jää hieman orvoksi, sillä se ei oikein kuulu Leinosen suuhun eikä setin muiden biisien seuraksi, vaikka toki se uskallusta ja hetkeen tarttumista painottavana Leinosen häpeilemättömään esiintymiseen sopiikin.

Lopuksi vielä iloa ja marinaa. Jostakin kumman syystä keikka oli ilmainen. On hienoa, että jotain näin hyvää saa vielä ilmaiseksi, mutta ilmaisuudella on huonojakin puolia: paikalle tulee ohikulkijoita ja bilettäjiä, joiden ei ole tarkoitus kuunnella esiintyjää lainkaan vaan keskustella kovaäänisesti omista jutuistaan. Kun musiikki soi hiljaa, keskustelu selkäni takana oli hillittyä, mutta silti häiritsevää. Kun musiikki äityi räminän tasolle, piti selkäni takana huutaa. Ei kai omaa ääntään muuten kuule.

Onneksi hyvän muistaa ja idioottien möykän unohtaa. Ja jos ei unohda, niin ainakin löysin taas Juhamatin.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Pieni lisäys tai täsmennys: sain tekstiviestin, jossa äiti totesi, että Juhamatin levy oli alunperin hänen. Myönnän - ja kiitän.

Anonyymi kirjoitti...

Mulla on ainakin kaksi Juhamatin kasettia, Fanny Fanny ja Anna nyt ainakin. Luin jostain lehdestä Leinosen levyn arvostelun ja juuri tuo Juhamatin laulujen käyttäminen kuulosti kiinnostavalta. Pitää hankkia Leinonen kuunteluun.

Anonyymi kirjoitti...

Jep, ja minä haluan Fanny Fannyn. JOs ei muuten, niin kannen takia :)

Anonyymi kirjoitti...

Hätätapauksessa voin skannata sulle kasettini kannen. Kuva on tosi hieno koirineen :)