keskiviikkona, toukokuuta 24, 2006

Uusi alku, uuden alku

Runotorstain ensimmäisenä haasteena on kirjoittaa ajatelmaa sanoista uudistuminen tai uusi. Liitän runooni valokuvan, joka ottakoon osaa Valokuvatorstain samansisältöiseen tehtävään.



Älkää lopettako hengittämistä, vielä puut
venyttävät kaarnankankeaa kaulaansa, huojuvat käsillään tilaa
jalkojensa seistä ja kuolla samassa paikassa.
Älkää lopettako hengittämistä, kaivautukaa lvi-huoliteltuun poteroonne
unohtakaa puut, kuunnelkaa koneiden korinaa, putkistojen porinaa
ja haistakaa viemärien vitsaus, ratasten korville sivaltava hengitys, nähkää
etteivät ne hengitä, ne on teräksestä, alumiinista, läkkipellistä ne on tehty.
Älkää lopettako hengittämistä, älkää lopettako,
älkää poistuko paikalta, nappuloita on vielä pöydällä, puuta parketissa,
meren mutaa akvaariossa, halkovajan huutoa pellon reunassa.
Älkää lopettako hengittämistä, älkää lopettako,
tästä voi vielä alkaa.

15 kommenttia:

Tui kirjoitti...

Pidän kuvan käsistä, pieni käsi lepää vanhemman (?) kädellä. Lapsen tarttuminen vanhemman käteen sisältää kauneutta ja jotain sellaista mitä ei sanoin voi kuvata, se on vain tunne sisällä. Syvä luottamus siihen, että tämä tässä pitää minusta huolta ja suojelee. Jokin näissä kuvissa aina liikuttaa, ei voi mitään.

tommi kirjoitti...

Itse olen miettinyt sitä, miksi tällainen kliseinen kuva liikuttaa. Minua tuo nimenomainen kuva liikuttaa henkilökohtaisuutensa vuoksi, mutta että silloinkin, kun näen samanlaisen kuvan vieraista käsistä. Voisiko tällainen kuva liikuttaa ennen muuta idean tasolla? Toisin sanoen kertoisiko tällainen kuva jotakin ihmisen perustarpeista, kuten läheisyydestä, rakkaudesta, turvallisuudesta jne.?

Tui kirjoitti...

Kyllä kertoo. Oma kommenttini oli hieman epäselvä. Kun lapsi tarttuu vanhempansa käteen, tulee siitä otteesta vanhemmalle tunne, että tämä pieni tässä luottaa minuun. Luulen, että kukaan ei voi katsoa toista niin täynnä rakkautta kuin pieni lapsi vanhempaansa, kun lapsi näkee vanhempansa esimerkiksi päiväunien jälkeen. - Tällaiset kuvat heijastavat jotain perusrakkautta mikä ihmisessä on. Torstai-blogi osallistui vastasyntyneen kuvalla ja minua itketti. Ei edes hävetä myöntää.

Anna Amnell kirjoitti...

Lapsi ei ole koskaan kulunut aihe.

Maitsu kirjoitti...

Kiitos. Tämä oli kokonaisuutena kaunis!
Kuvassa on tuttuutta ja turvallisuutta, siihen on helppo samaistua ja mennä 'sisään'.
Eihän nämä kuvat ole ikinä kliseisiä :) ikivihreitä ennemmin! =D

rintti kirjoitti...

Niin pehmeä, niin herkkä. Kuvan epätarkkuus tekee kuvasta vain kauniimman.

Sarah, runoilijan päiväkirja kirjoitti...

Kukaan ei ole vielä kommentoinut runoa. Sitä en tee minäkään, ainakaan rakentavasti.
Se on nyt ikävä kyllä niin, että pidin siitä.
Voisihan yksittäisiin sanoihin aina tarttua, mutta hitot. Se on runo. Putosi mulle.
Sanoo Sarah

Louhi kirjoitti...

Kuvasi liikuttaa minua. Kiitos!

Runosi kiihkeä, käskevä rytmi vetoaa lukijoihin ja vetää heidät mukaansa. Nykyaikaista konerunoutta löysin, ehkäpä jopa koneromantiikkan antiteesin. : )

Tommi kirjoitti...

Elämässä ei ole koskaan liikaa kiihkeyttä, mutta mutta käskyjä on liikaa - varsinkin silloin, kun käskijät ovat koneita. Ja totta, kyllä tässä jollakin valtatiellä ollaan, jonkinlaisella pakotiellä.

Liisa kirjoitti...

Kuva herkkä ja alati puhutteleva.

Runo hektisyydessään hiukan ahdisti, oli luettava useasti ymmärtääkseen. Paljon kielikuvia. Yhteen sitova elementti tuo "Älkää lopettako hengittämästä...". Erikoinen.

ulkopuolinen kirjoitti...

Ehkä runon joskus pitääkin olla sellainen, että siihen takertuu, lukee monta kertaa, ennenkuin saa sielun rauhan.

tommi kirjoitti...

Lukijana minä haluan jäädä runoihin kiinni. Kiinni voi jäädä siksi, että runon joutuu lukemaan monesti, mutta yksi hyvä säekin voi riittää. Jos runo ei jätä kuin haalen, ohimenevän hälläväliä vaikutelman, en todennäköisesti palaa kyseisen runoilijan teksteihin.

Kiitän kaikkia sekä kuvaa että runoa kommentoineita.

PA kirjoitti...

Olen kahlannut erinäisiä Runotorstai-tarjokkaita lävitse, ja tämä oli ensimmäinen, josta pidin oikeasti.

Tätä on vaikeaa lukea kuulematta sitä samalla lausuttuna. Ponnekkaasti, vimmaisesti. Etenkin tämä kohta nähdäkseni toimi:

"Älkää lopettako hengittämistä, älkää lopettako,
älkää poistuko paikalta, nappuloita on vielä pöydällä, puuta parketissa,
meren mutaa akvaariossa, halkovajan huutoa pellon reunassa."

Minä sanoisin sittenkin ennemmin älkää lakatko hengittämästä. Jotenkin lopeta-sanan ylimääräinen tavu haraa vastaan. Heretkö hengittämästä olisi jo vähän tehty...

" ne on teräksestä"

Tässä häiritsi tuo on-muoto. Toki se tuota seuraavaan passiivimuotoon kuuluu, mutta tässä se nyt vain pisti korvaan.

[sori nyt tämä neuvominen, kun itse en edes osallistunut.]

Tommi kirjoitti...

Kiitos pitämisestä ja kiitos kommenteista.

Runo on tosiaankin valmistunut tähän muotoon sen jälkeen, kun ensin olin esittänyt sen alkiomuotoa eräässä improvisaatiotilaisuudessa, jossa runoja äänneltiin yhdessä parin laulajan ja yhden soittajan kanssa.

Kirjoittaessani olen muutenkin tyytyväinen vain silloin, jos voin sanoa kirjoittamani ääneen niin, että itse ymmärrän, mitä puhun.

Tavuja en ole laskenut, mutta voi olla, että muodollisesti "lakata" toimisi paremmin kuin "lopettaa". Toisaalta lukiessa lopettaminen on sopinut suuhuni ihan hyvin.

Tuosta on-muodostakin toteat oikein, mutta kieltä pitää rikkoa - ainakin tässä runossa.

Kiitos vielä kommenteista. Tässä blogissa kaikenlaiset runokommentit otetaan avosylin vastaan.

Kummitus kirjoitti...

Tämän kuvan olin jo unohtanut. Tykkään. Ja runostakin pidin, etenkin lopetuksessa on voimaa, "meren mutaa akvaariossa, halkovajan huutoa pellon reunassa" -säe ehkä hienoimpana.