maanantaina, toukokuuta 29, 2006

Vaarallinen sonta


Tuhlasin eilen aikaani elokuvaan, jonka tiesin olevan luokaton. En oikein tiedä, miksi katsoin Vaarallisen tehtävän (John Woo, 2000) kakkososan, jonka olin nähnyt aiemminkin. En voi puolustella katsomista itselleni oikeastaan millään tavalla, vaikka periaatteessa kannatankin jokaisen elokuvan katsomista.

Tavallisesti kakkososa on aina kuivakkaa, väkinäistä, turruttavaa vanhojen ideoiden kierrätystä, jonka on tarkoitus tuottaa rahaa. Brian De Palman ohjaama Vaarallisen tehtävän ykkösosa (1996) lämmitti varsin onnistuneesti ja innostuneestikin henkiin vanhan televisiosarjan (1966-1973) maailman siten, että toiminta ja räjähdykset eivät nousseet pääosaan, vaikka niitä elokuvassa tietysti onkin.


Kakkososassa kiinalainen toimintaelokuvaohjaaja John Woo vie Vaarallisen tehtävän maailman aivan muualla, aivan väärään suuntaan. Toivottavasti en enää kertaakaan näe elokuvaa, jonka lopussa on hyvän ja pahan mies miestä vastaan (mieluiten paljain nyrkein) käytävä välienselvittely. Voiko elokuvassa olla kliseisempää lopetusta kuin se, että kaverit mäiskivät toisiaan niin kauan, että toinen ei enää nouse ylös? Kaikki tapahtuu vielä siten, että pahis on aluksi niskan päällä, mutta lopulta sankari hakkaa (tai tässä tapauksessa ampuu) hänet kuoliaaksi, koska pahis paljastaa, mitä hän on tehnyt sankarin naikkoselle.

Muistan ihailleeni tällaista lopetusta teininä katsoessani kerta toisensa jälkeen elokuvaa A Force of One (Paul Aaron, 1979), jossa Chuck Norris näyttää pahikselle, että hänen elämäänsä kuuluvia ihmisiä ei pidä uhkaileman. On hienoa, kun hyvis nakuttaa pahiksen hengiltä ja oikeus tapahtuu. Paha saa palkkansa, koska niin kuuluu tapahtua.

Samanlainen ajattelu johtaa tällä hetkellä maailmaa, josta tehtävän elokuvan nimi olisi Vaarallinen maailma. Siinä sankari saa tehdä mitä haluaa, koska hän itse päättää, kuka on sankari, kuka hyvä ja kuka paha. Ongelmana on vain se, että tuossa maailmassa iskut, lyönnit ja potkut sattuvat oikeasti niin, että sekunnin sadasosassa ei pystykään nousemaan ja lyömään takaisin.

Kolmososan (J.J. Abrams, 2006) ja sen lopputaistelun jätän katsomatta, vaikka Philip Seymour Hoffmanin mukanaolo elokuvateatteriin kovasti houkuttaisikin.

3 kommenttia:

Tui kirjoitti...

Vai että oikein naikkoselle. Puhdasotsaiset sankarit eivät kiinny naikkosiin, heihin hellästi suhtautuvat elämää nähneet hieman ruttuiset ja kulahtaneet sankarit.

Kakkososa on vastenmielinen elokuva, joka on menettänyt senkin vähän kiinnostavuuden, mikä oli ykkösosassa. Tämän kaltaisissa elokuvissa ei ole ole hyvän ja pahan välistä harmaata aluetta.

tommi kirjoitti...

Näissä elokuvissa se nyt on nimenomaan naikkonen, koska kyse ei ole näyttelemisestä vaan kauniina olemisesta.

Tui kirjoitti...

Me taidamme käsittää sanan sisällön eri tavalla. Naikkonen tarkoitti ainakin ennen vanhaan löyhätapaista naista, ilmaus oli halventava. Mutta ei kai pelkkä kauniina oleminen tee ketään naikkoseksi? Näinpä kieli muuttuu...