keskiviikkona, toukokuuta 17, 2006

Kriitikko heittää nopalla nelosen


Uusimmassa Kritiikin Uutiset -lehdessä (2/2006) tarkastellaan mitäpä muutakaan kuin kritiikkiä. Yksi asia, johon päivälehtikritiikki joutuu alistumaan, on jatkuva tilan pieneneminen, todetaan taas kerran. Elokuvakriitikko Antti Selkokari taasen sanoo: ”Jos käytettävissä oleva tila on lyhyempi, niin sitten se on opittava käyttämään paremmin”. Vaikka luenkin mieluummin 5000 merkin arvosteluja kuin 800 merkin raapaisuja, Selkokari on oikeassa.

Kritiikin tilan arvoitus nousi mieleeni taas tämän aamun Turun Sanomien Treffi-viikkoliitteen pikkuruisia levyarvioita lukiessani. Muutamaan hassuun lauseeseen tiivistetyt arviot kyllä paljastavat, kuka osaa sanoa mielipiteensä perustellusti parilla sanalla, mutta ne paljastavat ikävästi myös kirjoittajan etukäteen valitun asenteen. Otan esimerkiksi Antti Arvajan kirjoittaman arvion Pearl Jamin uutukaisesta.

Treffin arviot tähditetään noppalukemin yhdestä kuuteen. En tiedä, mitä numerot antavat lukijalle muuta kuin mahdollisuuden olla lukematta arviota. Lukeminen kannattaisi tässä tapauksessa varsinkin siksi, että nopan lukema on usein ristiriidassa levystä lausutun sanallisen arvion kanssa. Tosin parin rivin tekstin lukeminen on monelle tämän päivän kiireessä liian vaativa tehtävä, koska kuunteleminenkin tuntuu olevan joillekin liian vaativaa.

Pearl Jam saa arviossa noppalukeman neljä. Se on ihan ok, mutta arvion teksti ei ole. Aloitan arvion lopusta: ”Pearl Jam tulee olemaan oman maineensa vanki kunnes se saa jostain sytykkeen tehdä taas taiteellisesti kunnianhimoista materiaalia”. Kaikki yhtyeet ovat maineensa vankeja. Pearl Jamin maine lepää Seattlessa ja 1990-luvun alun grungessa. Arvostelussa verrataan laulaja Vedderiä Nirvanan Kurt Cobainiin ja todetaan, että ”Vedderin synti oli jäädä henkiin”. Minun mielestäni henkiin jääminen on kannattavampaa puuhaa kuin kuoleminen. Toisaalta ikuinen vertailu Nirvanan ja Pearl Jamin välillä on naurettavaa, siksi erilaisia bändit ovat olleet ensi levyistään lähtien.

Ja mitä taiteeseen tulee, niin ei Pearl Jam (niin kuin ei Nirvanakaan) ole milloinkaan tehnyt arvostelijan vaatimaa ”taiteellisesti kunnianhimoista materiaalia”, jonka haarukkaan arvostelija tosin sanoo kahden ensimmäisen Pearl Jam -levyn osuvan. Levyt ovat hienoja, mutta kunnianhimosta en tiedä. Levyttäminen oli Seattlen harmaudessa kiemurteleville pikku yhtyeille hauskanpidon ja itseilmaisun väylä, keino rokata oma ääni kuuluviin. Levyissä oli uutuuden henkäys, mutta omassa äänessä oli myös vankka perinteen pohja, joka pystytettiin muun muassa Jimi Hendrixin ja Neil Youngin pystyttämille maille.

Siis mitä ovat ne perinteet, jotka Pearl Jamia velvoittavat? Heidän ”oma” perinteensäkö, oma diskogafiansa? Jos näin on, niin kovin olisi perinne lyhyt ”perinteeksi”. Tarkoittaako perinne sitä, että koskaan et muuttua saa? Pitäisikö aina tehdä samanlaisia levyjä? Jos pitää, niin nyt Pearl Jam on lähempänä alkuaan kuin kymmeneen vuoteen. Kaikki eivät kaikista paikoista, kaikkien aitojen takaa sitä kuitenkaan kuule. Syynä on varmasti myös se, että uusimmalla levyllä perinteen painolasti (tässä positiivisena ilmauksena) kantautuu levylle yhä selvemmin erityisesti The Wholta, jonka seuraajiksi Pearl Jamista monella tavalla on jo nyt. Kuunnelkaapa vaikka Marker in the Sandin raivokkaan riffittelyn ja Vedderin laulun yhteispeliä. Sen jälkeen kannattaakin kuunnella vaikka koko Who’s Next.

Kriitikko, arvostelija, arvioija – mitä nimeä hänestä sitten käyttää haluaakin – toteaa vertailussaan, että hän ei ”halua edes kuvitella, minkälaisen levyn Nirvana saisi aikaan vuonna 2006”. Totisesti en minäkään. Näin on siksi, että tuskin Nirvana tänään enää olisi Nirvana. Vai onko ajatus se, että Nirvanakin olisi lähtenyt väärille teille? Minä en haluaisi kuulla tämän päivän ”Nirvanaa” siksikään, että Dave Grohl on osoittanut olevansa Foo Fightersinsa kanssa paljon kiinnostavampi ja sanoisinko ”taiteellisesti kunnianhimoisempi”. Toisinaan riittää ilonpito. Ahdistusta ja pyssyjä ei tarvita.

Todettakoon lopuksi, että kaikesta saa olla mitä mieltä haluaa, mutta kaikelle kannattaa myös antaa mahdollisuus ennen tuomion julistamista. Ja levy kannattaa aina kuunnella enemmän kuin kaksi kertaa.

Toukokuun Soundin Pearl Jam –haastattelu löytyy täältä.

5 kommenttia:

Tui kirjoitti...

Kritiikeissä korostetaan liian vähän niiden subjektiivista luonnetta. Kriitikko lukee tai kuuntelee arvosteltavaa materiaalia omasta odotushorisontistaan käsin ja on turhanaikaista olettaa kriitikoiden olevan objektiivisia. Toiset vain osaavat silotella subjektiivisen näkemyksensä paremmin ns. objektiivisuuden kaapuun.

tommi kirjoitti...

Jokin kynnys ylittyi taas aamulla lehteä lukiessa. Tarkoituksella kyllä provosoiduin, koska minulla on itselläni sen verran vahva näkemys (subjektiivinen, kyllä!) siitä, mitä nyt arvioitiin.

Arvostelun ei kuulu pyrkiä objektiivisuuteen. Jos näin käy, on arvostelu huono eikä edes ansaitse nimeä "arvostelu". Vaikka arvostelu tietenkin on aina subjektiivinen ja arvostelun tehtävä on esittää yksi mielipide, tulisi mielipide asettaa (ainakin) historialliseen kontekstiin oikein tai ainakin järkevällä tavalla.

Kriitikolla on arvostelemaansa teosta tai sen tekijää kohtaan etukäteen monenlaisia kehystyksiä, jotka voivat olla sekä positiivisia että negatiivisia. On masentavaa lukea kritiikkiä, josta tunkee läpi etukäteen lyödyn "noppalukeman" leima. Tietenkin yhtä tylsää on, jos kriitikko suitsuttaa selvästi siksi, että niin kuuluu tehdä, niin on tehty ennenkin tai siksi, että muutkin ovat niin tehneet.

Tui kirjoitti...

Esimerkiksi Suvi Ahola kirjoittaa avoimen subjektiivisia arvioita enkä siksi hermostu niistä, vaikka usein en olekaan hänen kanssaan samaa mieltä.

Olet oikeassa, ei arvostelija voi mitä tahansa potaskaa väittää subjektiivisiiden nimissä. Jos arvioimaansa teosta tarkastelee aiempaa tuotantoa vasten, on aiempi tuotanto myuös tunnettava. Ja sitten kehiin tulevatkin arvokysymykset. Toisen loistava on toisen keskikertainen jne.

tommi kirjoitti...

Onneksi kriitikon on seistävä sanojensa takana. Minä ainakin seison sen takana, mitä sanon. Mutta pelkkä seisominen (!) ei riitä. On myös aina perusteltava se, minkä takana seisoo. Turhan usein saa lukea kritiikkejä, jotka ovat kovin ylimalkaisia tyyliin "mukana on myös terävämpiä biisejä", mutta sitten ei viitsitä edes mainita, mistä biiseistä on kyse. Sama pätee runoarvioon, jossa voidaan todeta vaikka, että runot ovat tasapaksuja.

Tui kirjoitti...

Kritiikki onkin hankalaa. Törmään omissa töissäni joskus siihen kuinka paljon kritiikkiä voin mukaan ujuttaa, mutta koska katson roolini lukemaan kannustavaksi, pyrin käsittelemään asioita myönteiseen sävyyn. Ei ole onneksi ollut vaikeaa.