tiistaina, helmikuuta 21, 2006

Teleärhentelyä


Tämä pitää kirjoittaa ulos päästä, jotta päähäni pian mahtuisi jotain muutakin. Tämä pitää kirjoittaa, vaikka tämän kirjoittaminen ei blogissa ehkä viisasta olekaan.

Olen ollut ärtynyt niin monesta asiasta, että en ole kirjoittanut mistään. Blogihiljaisuutta on kestänyt runsaan viikon. Kaiken vihastelun ja tuskailun kehyksenä on mieltä pakottanut pakko. ”Aika on rahaa” on kelvoton sanonta, mutta aika on rajallista varsinkin siksi, että kaiken pitäisi tapahtua reaaliajassa, juuri nyt. Reaaliajan vaatimuksen mukaan paikkaa ei enää ole. on vain aikaa, vaikka tämän blogin ruudussa viiden kirjaimen jono väittääkin, että blogiin kirjoittavan olion paikka olisi ”Turku”.

Blogin hienous on jatkuvuudessa. Sen kauheus taas on loputtomassa kierrossa, jonka logiikka vaatii koko ajan uutta niin, että vain nyt merkitsee. Pari tuntia sitten tehty on vanhaa puhumattakaan eilisestä. (Siksi en kerrokaan, että kävin katsomassa Matin ja että Markus Selinin tulisi mauttomine "silmälaseineen" hävetä, sillä elokuva oli sekä kerronnallisesti että sisällöllisesti täysin ala-arvoinen jopa hänen muihin elokuviinsa verrattuna.)

Ranskalainen filosofi, yhteiskunta- ja kulttuurikriitikko Paul Virilio on pannut teleyhteiskunnan ikävimmän puolen blogiinkin sopivasti esille seuraavasti:

”Jos viime vuosisadan kuljetusvallankumous muutti jo kaupunkiterritoriota koko mantereellamme, nykyinen (interaktiivinen) lähetysvallankumous aiheuttaa puolestaan kaupunkiympäristön kommutaation. Siinä kuva vie voiton asiasta, jonka kuva se on. Entisestä kaupungista tulee hiljalleen paradoksaalinen taajama, jossa välittömän läheisyyssuhteet antavat etusijan etäisyyteen perustuville keskinäisille suhteille.” (Pakonopeus, suom. Mika Määttänen, Gaudeamus 1995, 34).

Kun "kuva vie voiton asiasta, jonka kuva se on", on tärkeintä vain kuvan kautta tapahtuva läsnäolo, jossa tärkeintä on läsnäolo, ei substanssi. Pakko olla läsnä jossakin etäällä olevan (useimmiten) tuntemattoman kanssa on helppoa ja mukavaa. Asioista on hyvä keskustella niin, että asiat väittelevät eivätkä ihmiset. Tämä on yksi puoli. Toista puolta ei sitten ole kauneudella koristeltu. Tuolta toiselta puolelta katsellen ihmettelen, mitä iloa on hymistelystä, jonka areenaksi blogien kommenttilaatikot turhan usein valjastetaan. Toisaalta on niin, että silloin, kun hymistely loppuu ja kovistelu alkaa, puhuja on useimmiten juuri tuntematon, nimimerkin takaa huutava. Nimettömyyteen on blogissa tottuminen ja nimettömyys onkin blogin perusta. Luulenpa, että moni jättäisi blogin pystyttämättä, jos oman nimen pitäisi olla lukijoiden nähtävillä. Niinpä minunkin blogini vain väittää, että siihen lähettäisi jaarituksiaan henkilö nimeltä Tommi Römpötti.

Täältä kaukaa katson taas ulos ikkunasta. Katson sinua ja kaukaista maatilkkuasi. Tarkemmin sanoen katson ulos ikkunaan, sillä katson tietokoneen näyttöruutuun, joka on kylmä kuin routainen maatilkkusi. Tuijottamani jääkukkien peittämän ikkunan luonne hakeutuu taas Virilion määriteltäväksi:

”Jos paikallinen kaupunki rakentui aikoinaan ”portin” ja ”sataman” ympärille, etäpaikallinen metakaupunki jälleenrakentuu vastedes ”ikkunan” ja telesataman ympärille eli kuvaruudun ja lähetysaikojen ympärille” (1995, 40).

Onneksi metakaupungissa vietetyn ajan saa päättää itse. Onneksi lähetysajat saa päättää itse. Onneksi saa päättää itse, jatkuvatko lähetykset.

10 kommenttia:

Tui kirjoitti...

Metakaupungissa tai virtuaalisessa olohuoneessa viettämänsä ajan voi todellakin päättää itse, sehän on blogisosiaalisuuden paras puoli.

Kommenttilaatikoiden hymistelyistä sen verran, että minä kiistelen mieluiten ihan niiden omien oikeiden tuttujen kanssa, jotka tunnen reaalielämässä, Tunnen heidän historiaansa ja mielipiteitään, kiivasta keskustelua voi käydä reaaliajassa toisin kuin blogissa. Töksäyttävät mielipiteet voi tasoitella muuten kuin hymiöillä ja usein kiista ei sitten kovin vakava ehkä olekaan. Kommenttilootan nimimerkin takaa lauotut ilkeydet ovat ilkeyksiä ilman pehmentävää elekieltä ja toisen tuntemista. Muutamia riiteleviä keskusteluja luettuani lopputunne on hieman likainen ja ikävä, koska kukaanhan ei tiedä millainen henkilö nimimerkin takaa suorasukaisia moitteitaan laukoo. Siksi pyrin positiivisuuteen ja jos sanon kärjekkäästi, toivon toisten tajuavan sen huumoriksi, mutta - koska puhun metakaupungissa nimettömänä - en voi tietää miten muut sanomani ymmärtävät.

silti kirjoitti...

Minä vasta harjoittelen blogin pitämistä, mutta satuin eilen kirjoittamaan joitakin omia näkemyksiäni nimettömyydestä. "Taloni" ei ole vielä ihan siinä kunnossa, missä olisin halunnut esitellä sitä vierailijoille, mutta kun sama aihe oli puheena täälläkin. Jos käyt lukemassa, tekisit palveluksen kertomalla, muuttuvatko klikatut linkit vaaleanvihreiksi (niinkuin on tarkoitus) vai violeteiksi (herra ties mistä johtuu).

Tommi kirjoitti...

Kommenttini ei kohdistu kaikkiin nimimerkkien käyttäjiin, vaikka tekstissäni asian yleistinkin. Ja Tui, aivan oikein, me emme voi tietää, miten muut sanomamme ymmärtävät. Varsinkin silloin, kun joku esittää räikeästi vastakkaisen mielipiteen, on se helpompi hyväksyä ja ottaa vastaan silloin, kun kirjoittajan nimi on näkyvissä. Asia nousi mieleeni Kirstin blogissa kommenttitulvan aiheuttaneen miesviihe-naisviihde -keskustelun yhteydessä, koska siellä keskustelu tuntui joidenkin osalta menevän pelkäksi kampitukseksi, jonka funktiona taisi olla vain "itsen" performanssi. (Toisaalta mitä muuta blogit ovat?)

Tui kirjoitti...

Itsen performanssi. Niin. Joskus mietin miten kehtaan kirjoitella pieniä mietteitäni julkisiksi, mutta olen lohduttautunut sillä, että jos jotakuta ei miellytä ei hän kyllä uudestaankaaan tule blogiini tylsistymään. Joku saattaa lukea pelkästä kohteliaisuudesta, toisnen sosiaalisuuttaan, kolmas voi olla jopa kiinnostunut. Mutta pohjimmiltaan blogin pitäminen on kyllä hieman poseeraavaa. Olen kuitenkin kiinnostunut monista blogeista siksi, että pidän kirjoittajien kirjoituksista, ne antavat virikkeitä ja uusia ajatuksia hyvien keskustelujen vuoksi.

Kirstin kommenttipalstalla kärjekkäiden mielipiteiden esittäminen on helppoa, koska esimerkiksi naisviihdettä luullaan voitavan käsitellä vaikkei asiasta mitään ymmärtäisikään ja siksi, että Häiriöklinikalla on paljon keskustelijoita.

Tui kirjoitti...

Itse asiassa tarkoitin tuossa, että monet postaukset antavat ajateltavaa hyvien keskustelujen LAILLA, siis kirjoitukset itsessään herättävät ajatuksia, eivät aina niinkään kommenttilaatikoiden keskustelut.

Kirsti kirjoitti...

Nämä on niin mystisiä juttuja. Tunnistan kyllä tuon "itsen performanssin", mutta minun on mahdoton tavoittaa että mikä siinä naisviihdekeskustelussa sai sinut kokemaan noin. En epäile kokemustasi, se on niin henkilökohtaista miten jonkin asian kokee ja tulkitsee. Itse olen monta kertaa kuohuksissani jostain keskustelusta ja ottaa aivoon kun muut eivät tajua lainkaan että mikä siinä rassaa.

Tommi kirjoitti...

Ehkä eniten rassaa se, että rassaaminen pakottaa tunnistamaan itsestä piirteitä, joita ei halua myöntää olevan olemassa.

Kyseinen viihdekeskustelu ei ärsyttänyt sinänsä, vaan "oikeana" pidetyn asenteen jääräpäinen perustelematon ylläpitäminen haistakaatten paska -tyyliin. Siis ikävintä on lukea kommentteja, joissa ei edes yritetä määritellä sitä, mitä sanoilla tarkoitetaan, koska "oikea" määritys on jo olemassa. Voi olla, että en ymmärrä, milloin kukakin on ironinen. Mutta jos mitä tahansa voi panna ironian piikkiin, ei sanomisistaan voi milloinkaan jäädä kiinni.

Rassaavaa ja pelottavaakin. Siksi keskustelu jäi osaltani vähäiseksi.

Kirsti kirjoitti...

Tuo on kyllä tosi yleistä, ettei edes yritetä määritellä sitä mitä sanoilla tarkoitetaan. Tuntuu oikeastaan siltä, että suuri osa nettikeskustelujen riemusta syntyy juuri siitä että ihan tarkoituksellisestikin puhutaan toisen ohi tai ymmärretään ihan huvin vuoksi väärin koska se on niin kätevä tapa provosoida. Ei etsitäkään ymmärrystä asiaan, vaan halutaan vain hämmentää ja nautitaan syntyneestä hässäkästä.

Tui kirjoitti...

On varmaan hieman hoopoa kysellä näin jälkikäteen, mutta kuitenkin: kumpien asenteissa oli tarkistamisen varaa, naisviihteen puolustajien vai vastustajien?

Tommi kirjoitti...

Vastustajien. Kaikkien sellaisten, jotka vastustavat jotakin ehdottomasti.