Fernando Solanas matkustaa

Cinemaissín päävieraana ollut argentiinalainen elokuvaohjaaja Fernando Solanas piipahti myös Turussa, jossa hän puhui kolme ja puolituntia lähinnä elokuvantekijäksi oppimisesta. Turun Taideakatemian täydessä kuvateatterissa puhunneelle ohjaajalle elokuvassa hienointa on se, että elokuva on ”taidemuoto, joka voi vangita hetken siten, että hetki elää ikuisesti”. Solanas on tuon ”ikuisen hetken” vanginnut useasti, vaikka hänen elokuvistaan usein muistetaankin vain yhdessä Octavio Getinon kanssa tehty vallankumouksellinen manifestielokuva Polttouunien aika (Hora de los hornos, 1968).

Solanas puhui konkreettisesti tutuin metaforin. Hänelle elokuva on aina matka, olipa elokuvan pituus kolme minuuttia kolme tuntia. Elokuva yhdistää matkallaan kaikki taiteet, sillä elokuva on ensisijassa liikettä, ”kuvataidetta liikkeessä”. Solanas korosti moneen otteeseen sitä, että vain kuvaamalla voi oppia kuvamaan. On otettava kamera käteen ja lähdettävä ulos, vaikka suunnitelmaa ei olisikaan: ”Vain se, joka ei tee mitään, ei tee virheitä”. Kuvattavaa löytyy aina, sillä Solanasin mukaan aiheita pursuaa joka puolelta: kaikesta voi tehdä ainakin dokumentin. Ajatus tuo mieleen Harri Sirolan ajatuksen runon kirjoittamisesta: ”joka hetkest voi skrivata runon / siit pitäis / lähtee” (Turha hätkähtää, Gummerus 1986).

Solanas painotti jatkuvaa, herpaantumatonta tarkkailua, sillä ”elokuva on näkemisen ja katsomisen taidetta”. Tekijä valitsee kameran paikan ja sen, miten kohde tulisi kuvata. Valmiissa elokuvassa katsojan on siten katsottava rajattua kuvaa, joka on aina ristiriidassa kuvatun kohteen ”todellisuuden” kanssa. Koska elokuvan tekijällä on lukemattomia vaihtoehtoja, on hänen työnsä ”kaaoksen järjestämistä”. Esimerkiksi yhdenlaisen kaaoksen järjestämisestä katsoimme katkelman Solanasin elokuvasta Argentiinan ryöstö (Memoria del Saqueo, 2004), jota varten hän kuvasi materiaalia 120 tuntia. Vasta kuudennen leikkauksen jälkeen elokuva sai vaaditun kahden tunnin keston. Kuvaamista tärkeämmäksi osoittautui leikkauspöytä, jonka ääressä halutut painotukset saatiin nostettua pintaan.

Kaiken voi suunnitella, mutta on tottuminen siihen, että asiat muuttuvat ja mutkistuvat. On selvillä, että alun pisteestä A matkataan loppuun, pisteeseen B, mutta se, miten maaliin päästään, on suurelta osin hämärän peitossa. Ohjaaja sanoo, että ”pitkän elokuvan tekeminen on kuin matka Lappiin kävellen”. Elokuvan tekeminen voisi näin vertautua myös elämään, sillä harva meistä tietää, miten syntymästä kuolemaan kuljetaan. Ja kuten elokuvassa, ovat elämänkin ytimenä yllätykset, asiat, joita ei aikaisemmin tiennyt.