Luin hiljattain artikkelin, jossa vaadittiin elokuvan tuhoamista. Vaatimus ei ole kovinkaan omaperäinen, sillä se on esitetty usein. Jossakin yhteiskunnallisessa kuohunnassa nuorella itseään uudistuvoimaisena ja radikaalina pitävällä sukupolvella on taipumus vastustaa vanhempiaan ja heidän toimintatapojaan.
Sitovista naruista irrottaudutaan sanoilla. Asiat pannaan paperilla merkitsemään ja olemaan. Kiinnostavimmissa tapauksissa sanat ovat paperilta siirtyneet myös filmille. Tässä on kolme vaatimusta elokuvan tuohoamiseksi. Näiden vaatimusten toteutuminen muodon ja/tai sisällön tasolla on nähtävissä myös lainattujen henkilöiden tai heidän läheisten työtoveriensa elokuvissa.
Täten julistamme, että vanhat romanttiset, teatraaliset jne. elokuvat ovat spitaalisia. -Älkää tulko lähelle! -Älkää katsoko! -Tappavan vaarallista! -Tarttuvaa. Me pelastamme elokuvan tulevaisuuden hylkäämällä sen nykyisyyden. Elokuvan on kuoltava, jotta elokuva taiteena voisi elää. Me vaadimme elokuvan kuoleman kiihdyttämistä.
Dziga Vertov (1922)
Julistan elokuvan tuhoa, ensimmäistä apokalyptistä säröä, repeämistä sille turvonneelle möhömahaiselle organismille, jota kutsutaan elokuvaksi.
Isidore Isou (1951)
Vanhemmat eivät koskaan ole osoittaneet kiinnostusta uudistusta kohtaan, ja otaksuttavasti heidät on kokonaan työnnettävä syrjään, ennen kuin mitään voi tapahtua. Manatessamme esiin uudistusta, manaamme sen vuoksi samalla suomalaisen elokuvan pikaista ja äkillistä kuolemaa, jotta se jonakin päivänä voisi syntyä uudelleen, uutena aaltona, renessanssin tuulahduksena.