tiistaina, marraskuuta 01, 2005

Kirjamessut, osa 2


Jo Helsingin kirjamessuilla käydessäni päätin, että messut saavat tässä blokissa mahdollisuuden toiseen tulemiseen. Syy on Turun romantiikan.


Perjantaina (28.10.) messukeskuksessa istuin Kirjakahvila-lavan edustalla odottamassa Sammakon runotunnin alkamista. Rami ja Pete Romantiikka hääräilivät lavalla ja testailivat puhumiseen tarkoitettujen mikrofonien kyvykkyyttä toistamaan duon akustista kitaraa ja laulua. Vaikka tilaisuus ei rokille ollutkaan otollisin, vakuutuin mikrofonien toimivuudesta. Uuden Rock ’n’ rollin viimeiset dandyt –levyn avausraita Hyvässä seurassa ja Normaalikoulu taittuivat vakuuttavasti.

Ja oikeastaan paikkakin oli juuri oikea. Lavan vieressä seisoivat hymyssä suin levyllä biisien osina runopätkänsä vetävät runoilijat Teemu Hirvilammi, Markku Into ja Kari Aartoma. Yhtä biisiä sanoittamassa ollut Riku Korhonenkin odotti joukossa omaa vuoroaan. Olisin toivonut, että paikalle olisi osunut myös Hesarin maakuntakriitikoille suuntaa näyttävä musiikkikriitikko Ilkka Mattila, joka töytäisi yhtyeen uuden levyn veistämälle sen mielivaltaisesti ”glamrockiksi”. Robbie Williamskin on lähempänä glamia kuin Rock ’n’ rollin viimeiset dandyt. Mattila on mennyt pahasti vipuun, sillä aina ei riitä, että on kuunnellut yhtyeen ekan levyn tai tekee oletuksia levyn nimestä. Olen arvostanut Mattilaa kriitikkona, mutta haluaisin kysyä, kuinka monta levyä hän on uransa aikana arvostellut kuuntelematta. Todennäköisesti useamman kuin yhden.

Turun romantiikka tunnetaan yhteiskunnallisesta sanomasta, ja sitä saa uudellakin levyllä. Osittain sisältö on oletetun kaltaista, mutta muoto on oikeastaan ällistyttävää – tarkemmin ällistyttävän komeata. Varsinkin levyn nimibiisi osoittaa sen, mitä runoilija omalla tulkinnallaan voi tuoda muutenkin hienoon hämyiseen tunnelmaan. Kun Hirvilammi vääntää: ”Mä värjään pääni tekstiiliväreillä. / Juon ensimmäisen oluen sokka kädessä. / Mä oon parantumaton.”, näyttää runoilija, mikä hän on miehiään. Tuomari Nurmion maastoissa samoava biisi on valmis raivokkaaseen loppuun. Paitsi että kuuntelen heti uudestaan.

On vaikea valita levyltä suosikkeja. Se on yksi kestävän levyn merkki. Viimeksi tänään kuuntelimme vaimon kanssa levyä autossa. Totesin jonkun biisin alussa, että tämä on hieno. Levyn loputtua tajusin, että olin kai sanonut saman jokaisen kappaleen alussa. Levyn ehdottomia yllätyksiä ovat Suomeen tarvitaan lisää golfkenttiä, joka ammentaa Agitpropilta, nuorempi väki sanoisi ehkä että Ultra Bralta, sekä slidekitaroineen ja tuuleen huudettuine joikuineen länkkärivaikutteinen Sivullinen.

Erilaiset tyylit tarjoavat erilaisia tunteita. Kuulija pannaan rakentamaan monenlaisia yhteyksiä. Rock ’n’ rollin viimeiset dandyt ei varsinaisesti vaadi mitään, vaan ennemminkin ehdottaa katsomaan toiseen suuntaan ja - vaatimaan maailmaan muutosta. Kun laulussa Vastarinta pyydetään sellon soidessa taustalla: ”Hei taakse poistukaa ja aseet riisukaa / Jos emme kaipaa sotaa, jääkö se kaipaamaan?”, niin kuinka moni oikeasti haluaa sylkeä pyytäjän kasvoille?

Levyä kuunnellessani koin tunteita, joita Turun romantiikka ei aiemmin ole minulle tarjonnut: viimeisen kahden biisin aikana liikutuin. Victor Jaran sormet ja massiivinen muistin, sisään ahdetun ulkopuolisuuden kuvaus Loukku ovat kerrassaan upea päätös levylle. Salvador Allenden kansanrintaman mukana Chilessä vuonna 1973 kuoliaaksi kidutetun Victor Jaran nostaminen painottaa Turun romantiikan edellisistä levyistä terävöitynyttä sanomaa:

Toiset kolme tärkeintä sanaa:

Ei koskaan enää
Toivo on ainoa sana tässä

Ei koskaan enää
Rakkaus on toivo, laita se kiertämään.

Levy päättyy Loukkuun, jonka viimeisillä sanoilla ”sulkuportit aukaistaan”. Kun menneisyys vyörytetään auki hyvine ja pahoine tekoineen, pitää historia lukea uudestaan ja kirjoittaa uudestaan. Laulun kertoja toteaa helpottuneena:

Voin vihdoinkin hymyillä
vaikka onkin kylmä
Olen löytänyt sinut ja itseni.

Ehkä kyse onkin metakommentista. Ehkä Turun romantiikka on löytänyt soundinsa, tyylinsä, oman itsensä. Jos näin on, se on löytänyt lopullisesti myös minut. Olen loukussa.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Osuipa kommenttisi Dandyistä ällistyttävän lähelle omaa mielipidettäni. Hieno levy joka kestää kuuntelua, tai oikeastaan vaatii kuuntelua kerta toisensa jälkeen.

Hieno oli myös keikka Rytmissä lauantaina 29.10.

Henry kirjoitti...

Hyviä kommentteja, Tommi. Itse olen pitkälti samoilla linjoilla, mielestäni oli käsittämätöntä miten puolihuolimattomasti Mattila tuntui perehtyneen Dandyihin - "musiikki seuraa perässä...", vai mitä hän nyt kirjoittikaan. Mielestäni juuri "Loukku" ja "Victor Jaran sormet" ovat ehkä upeimpia kotimaisia kappaleita joita olen kuullut pitkiin aikoihin. Enkä tarkoita nyt vain tekstejä, vaan myös muzakkia; sävellyksiä, soitantaa, tuotantoa.

Mielenkiintoinen oli myös Ville Aallon (muistaakseni...) kritiikki Rumbassa: "tekstit eivät ole poliittisesti tarpeeksi oivaltavia..." (lainaus ei taaskaan taida olla aivan tarkka, ajatus tärkein). Tätäkään kommenttia en aivan ymmärtänyt. Hienoa että joku uskaltaa laulaa todellisista asioista, nostaa hännän pöydälle niin sanoitetusti. "Timon heppiä" on nähty jo ihan riittävästi, helvetin upeata että edes jollain on intohimoa, ja uskallusta tehdä jotain tällaista. Vaikka kivinen on polku.

Tommi kirjoitti...

Koska tekstit ovat oivaltavia, kiinnitin enimmäkseen huomiota niihin, vaikka eiväthän muoto ja sisältö toimi erillisinä sfääreinä. Ehkä en myöskään koe osaavani kommentoida musiikkia "niin kuin pitäisi". Mitä tuo sitten tarkoittaakaan.

Kivisellä polulla tarvitaan romantiikkaa. Harmi, että minulta jäi tuo Rytmin keikka väliin.