Englanti, osa 6.

Keskiviikko 16.11.2005

Huomenna lähdemme Oxfordiin, vaikka nyt tuntuu siltä, että emme haluaisi. On paikkoja, joista ei haluaisi luopua, joihin kiinnittyy nopeasti ja voimakkaasti. Glastonbury on yksi tällaisista paikoista. Haemme aamiaisen jälkeen kiinnitysvoimaa lisää kiipeämällä uudestaan Torin huipulle, jotta vielä kerran näkisimme peltojen välitse etäisyyksiin johtavat tiet.

Ennen kuin lähdemme nousemaan rinteeseen iskettyjä askelmia, pohdimme polun vieressä olevan viidentoista lehmän mahdollista uhkaa. Epäily jää lyhyeksi. Tänne on luotu julkisia kävelyreittejä, jota kulkevat laidunmaiden halki. Alueiden omistajat saavat tuoda alueelle eläimiä vain, jos he kykenevät takaamaan, että ihmiset saavat olla rauhassa. Niin, kumpi olikaan ennen, ihminen vai lehmä? Nyt on ihan sama, mikä on vastaus, sillä pikimustien lehmien joukkoa ei voisi vähempää kiinnostaa meidän kävelymme, vaikka vaimollani onkin yllään punainen takki.

Lähestyessämme huippua alkaa tuuli käydä korviin voimakkaammin kuin ensimmäisellä kerralla. Yritän etsiä kappelin seinustalta ja sisältä tuulensuojaa. Kauan en kuitenkaan malta seistä aloillani, koska haluan tähyillä kaikkiin suuntiin piirtääkseni kuvat päähäni. On rauhallista. Ylhäällä on meidän lisäksemme vain yksi mies, joka lähtee melko nopeasti kapuamaan alas rinnettä, kun me tulemme. Toivottavasti emme häirinneet hänen meditaatiohetkeänsä.

Nyt on niin kirkasta, että näen Wellsin katedraalin ja kaksi Englannin itärannikolla tupruttavaa voimalasiiloa. Kauneus ja rumuus mahtuvat aina samaan kuvaan. Tai niin kuin Kari Hotakainen eräässä runossaan kirjoittaa: ”Taustalla näkyy vähän yhteiskuntaa. Sitä mahtuu joka kuvaan.” Tiedän kumpaa mieluummin katson, mutta tiedän myös, että kaunista ei ole ilman rumaa.

Kun kerran pääsimme lehmien lähelle, teemme saman uudestaan. Kävelemme alas tuuliselta huipulta ja täytämme juomapullomme Chalice Wellin muurin ulkopuolella olevasta vesihanasta. Sitten pistäydymme Rural Life Museumissa, jossa on laajasti ja yksityiskohtaisesti esillä alueen vanha maatalouskulttuuri. Ihmettelemme hetken muinaisia vempaimia, mutta emme oikein jaksa keskittyä vanhoihin auroihin ja separaattoreihin. Keskustelemme kuitenkin museosta vielä, kun lounastamma Sylvian ja Derekin kanssa.

Lounaan jälkeen on vielä kerran koluttava Glastonburyn kirjakaupat. Tietenkin käteenkin jää taas jotain. Fred Goodmanin The Mansion on the Hill (1997) kartoittaa rockmusiikin ja kaupallisuuden liittoa ja yhteentörmäystä. Hänen keskeiset kohteensa ovat Bob Dylan, Neil Young, Bruce Springsteen ja David Geffen. Goodman karrikoi alkusanoissaan kenttänsä toteamalla Youngin antavan piutpaut kaupallisuudelle, mutta Springsteenin olevan kaupan suuntaan avoimempi. Suunta tuntuu oikealta, mutta katsotaan, kunhan pääsen kirjaan käsiksi toden teolla. Se ei ehkä tapahdu hetkessä, sillä kotona odottaa jokunen kirja arvosteluaan ja paljon muutakin kiinnostavaa luettavaa on jonossa. No, pääsen ainakin toteamaan jotakin Springsteenistä melko pian, kun olen kotona. Ystäväni Springsteeniä tributoiva orkesteri The E Street Fans soittaa 3.12. Turun Klubissa. Orkesteri on hieno kolmine kitaristeineen, viuluineen saksofoneineen. Siitä tulee varmasti hauskaa, vaikka kuinka olisi kaupallisuuteen taipuvan kaverin musiikkia.

Sylvia ja Derek harrastavat kansantanssia. He ovat tänään menossa illalla tanssimaan. Derek on kysynyt opettajaltaan, voisivatko he ottaa meidät tänään mukaan. Onneksi pystymme kieltäytymään kutsusta kohteliaasti. Vaikka Derek lähtee illalla tanssimaan, haluaa hän vielä viimeiseksi opastuksekseen viedä meidät katsomaan ”Avalonin tammia”, kahta jykevää tammea (nimeltään Gog ja Magog), joiden iän arviot liikkuvat kahden ja kolmen tuhannen vuoden välissä. Vielä opettajana ollessaan Derek kertoi tuoneensa oppilaat puiden luokse, jossa hän pyysi oppilaita ympäröimään toisen puista. Tarvittiin yhdeksän oppilaan piiriin levitetyt kädet, jotta he ylsivät puun ympäri.

Kävelylenkki puille ja takaisin on noin 3,5 mailia. Reitti muistuttaa Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo –teoksesta tehdyn tv-sarjan upeita maisemia. Kotona täytyykin katsoa sarja uudestaan hetimiten. Ja nyt pikaoluelle Pilgrim's Bariin ja sitten pakkaamaan.