Englanti, osa 5.

Tiistai 15.11.2005

Tämä päivä on hengen ja kaupan liitto. Mietin aamiaispöydässä, miten Glastonburyn luostarin rauniot ja parin mailin päässä olevan Street-nimisen kaupungin ostoskadut mahtuvat samaan päivään. Kyllä ne sopivat, kun jakaa itsensä kahtia.

Kahtiajako ei kuitenkaan ole välttämätöntä siksi, että jokaisessa museoidussa kohteessakin on aina myymälä, josta voi ostaa mukaansa rihkamaa, jonka mainostetaan tuovan menneisyydessä kukoistaneen paikan hengen kotiin johonkin lipaston kulmalle. Museo, onpa museoinnin ja näyttämisen kohteena mikä tahansa, muistuttaakin aina simulaatiota. Jean Baudrillardin mukaan yksi simulaation keskeinen tehtävä on rauhoittaa meitä näyttämällä menneisyys jatkumona niin kuin kaikki nähtävä olisi osa meidän omaa menneisyyttämme.

Näin toimii myös Glastonburyn tuhoutunut luostari. Sen yhteyteen on ikään kuin sisäänastumisportiksi tai esipuheeksi koottu kattava, yksityiskohtainen luostarin historiaa ja siinä seikkailleita ihmisiä esittelevä näyttely. On totta, että luostarin jäljellä olevista raunioista saa ymmärrettävämmän kuvan, kun on ensin luovinut läpi tekstein ja kuvin esitellyn historian. Onpa johdatussalissa pienoismallikin, luostarialueen katedraalin simulaatio, jonka kyljessä todetaan, että koottu rakennelma on sellainen, jolta katedraalin on vuonna 1538 oletettu näyttäneen. Kaikesta huolimatta suhtaudun monenlaisten myyttien kuorruttamaan paikkaan erittäin tunteellisesti.

Tarinan mukaan kaikki alkoi siitä, kun Neitsyt Marian setä, kaupparatsu Joosef Arimatealainen matkasi nuoren Jeesuksen kanssa Somersetin alueella. Kun Joosef palasi Glastonburyyn joskus ristipääsiäisen jälkeen, uskotaan, että hän olisi rakentanut itselleen pienen akaasianoksista punotun levähdys- ja mietiskelypaikan. Myöhemmin samalle paikalle rakennettiin Marian kappeli, joka rakennettiin alueelle uudestaan ensimmäiseksi myös vuoden 1184 tuhoisan tulipalon jälkeen.

Luostarin alueella voi nädä meditoijia artturilaiset pipot päässään samaan tapaan kuin Torin kukkulalla. Ehkä meditoijat nappaavat hyvää henkeä, jonka avulla he matkaavat katedraalin useita vuosisatoja kestäneen rakentamisen aikaan. Rakennussuunnitelmia tehtiin vielä 1500-luvullakin, vaikka katedraali oli jo tuolloin kolossaalinen. Sen keskikäytävän pituus oli 177 metriä. Vertailuksi voi todeta, että muistini mukaan Turun tuomiokirkossa vastaava pituus on 95 metriä. Raunioiden välissä käveleminen tuntuu huimalta. Henkien ei ehkä koe liikkuvan, mutta mittasuhteet ovat uskomattomat. Ihmetyttää, miten joskus on osattu rakentaa. Rahaa ainakin oli. Sitä alkoi virrata luostariin pian vuoden 1191 jälkeen, kun alueella asuneet munkit esittelivät hautaa, jonka he uskoivat kuuluvan Kuningas Arthurille ja hänen armaalleen Guineverelle. Edward I siirrätti haudan sisällön haudattavaksi uudelleen katedraalin sisälle huhtikuussa vuonna 1278.

Kaikki ei kuitenkaan sujunut niin kuin piti. Kuuden vaimon kuningas Henry VIII muutti kaiken. Hän katkaisi suhteet Roomaan ja alkoi tuhota luostareita. Vuonna 1539 luostarin apotti puolusti kiivaasti Glastonburyn luostaria eikä suostunut luovuttamaan sitä kuninakaalle. Apotilta löytyi tai ainakin väitettiin löytyneen kirjanen, jossa kritisoitiin kuninkaan avioeroa. Apotin päivät olivat luetut. Hänet teloitettiin kahden muun munkin kanssa Torin kukkulalla. Teloitus oli samassa koko luostarin teloitus.

Tästä onkin sopiva lähteä kaupoille…

Mukavien ja leppoisien luostarimuistojen kanssa lähdemme Streetin kaupunkiin, jossa meitä odottaa Clarksin kauppakylä. Se on saanut nimensä kaupungissa olevasta Clarksin kenkätehtaasta. Jotenkin vain kaupoissa juokseminen ei kiinnostaa. Sentään jotakin löydän. Ostan itselleni palan Englannin historiaa… Steven Gerrardin maajoukkuepelipaidan. Jalkapallo on kuningaslaji, jota ilman Englannin historia on vajaa. Näin asia ainakin minulle simuloituu. Ja jos haluaa, niin voihan historiaan vetää vaikka fish & chips -annokset, joista ensimmäiseni koin tänään. Kalalla oli kokoa kuin pienellä kylällä, jossa olemme.