torstaina, marraskuuta 24, 2005

Englanti, osa 4.


Maanantai 14.11.2005

Näillä main tuntuu olevan vai pieniä kaupunkeja, joita haluaisi ennemminkin nimittää kyliksi. Kaupunkius on täälläkin vain status, sillä on kai paljon hienompaa olla Glastonburyn kaupunki kuin kylä nimeltä Glastonbury. Pienuus auttaa mukavasti rauhoittumaan. On hyvä, että Lontoo oli meille vain risteys, josta näimme oikeastaan vain maanalaisen asemia ja nukuksissa riippuvia päitä. Mieleen tulvahtaa Ezra Poundin New Yorkia ylistävän runon N.Y. ristivalo, vaikka eri mantereella olemmekin.

Nyt minä tiedän: minulta on mennyt järki,
täällä on miljoona ihmistä äkeinä liikenteessä;
tämä ei ole mikään tyttö.
Ja vaikka minulla olisi huilu, en osaisi soittaa sitä.

(suom. Tuomas Anhava)


Lontoon nuokkuvaa vilinää ajatellessa on mukava lähteä Glastonburystä vielä pienempään kaupunkiin. Derekin kyydissä matkaamme kahdeksan mailin päähän Wellsiin, englannin pienimpään kaupunkiin. Aivan ei selviä, mistä se tittelin on saanut, sillä asukkaita Wellsissä on yhtä paljon kuin Glastonburyssa. Muutenkin se on samanlainen viehättävä kapeiden katujen ja vanhojen talojen pienyhteisöä muistuttava kaupunki kuin Glastonburykin. Wellsin pääkadulla liikuskelee enemmän ihmisiä, mutta välillä tuntuu siltä, että olemme edelleenkin Glastonburyssä. Niin samankaltaisia paikat ovat. Lisäksi pääkatu on täälläkin nimeltään High Street. Joko täällä ollaan mielikuvituksettomia tai sitten ajatellaan, että vain korkea voi kuvata oikein kaupungin tärkeintä katua.


Wellsissä on upea katedraali, joka on jotakuinkin kaupungin ainoa nähtävyys. Se on kuitenkin riittävä. Katedraaliin on vapaa pääsy, mikä on Englannin nähtävyyksissä ihmeellistä. Olemme kuitenkin häveliäitä vieraita ja maksamme vapaaehtoisen viiden punnan maksun. Menemme uskonnolliseen rakennukseen ja maksamme sisäänpääsystä noin kahdeksan euroa, jep. Tuntuu omituiselta maksaa, jotta voi mennä kirkkoon. No, näitäkään rakennuksia ei pidetä kunnossa halvalla, ajattelen. Mutta sitten seuraa toinen omituisuus: jos haluaa ottaa valokuvia, on maksettava lisää kaksi puntaa per kuvaaja. Ok, nyhdetään turistit nyt oikein kunnolla. Tiputan kaksi punnan kolikkoa keräyslippaaseen, minkä jälkeen toimitustani seurannut täti-ihminen tuo minulle rinnukseen keltaisen tarran, joka osoittaa, että minä olen meistä se, joka saa valokuvata.


Ai niin, tämä olikin katedraali. Sanan muuttaminenkaan ei auta ymmärtämään riistoa, mutta kun olen hetken napsinut näkymiä katedraalin kaarirakenteista, yksityiskohtaisista veistoksista, värikkäistä ikkunoista ja avarasta tilasta, alan leppyä. Tuntuu jopa siltä, että jokainen punta on kuvien arvoinen, sillä juuri muuta Wellsistä ei mieleen jää. Ystävällisen lounaan ja epämääräisen haahuilun jälkeen nappaamme bussikyydin takaisin Glastonburyyn. Bussiin tulee myös joukko partiolaisten näköisiä koululaisia uniformuissaan. Koulupukujen lienee tarkoitus tuoda siisteyttä ja jämäkkyyttä nuorten pukeutumiseen ja sen myötä myös kunnioitusta opetuslaitosta ja sen edustajia kohtaan. Näillä teineillä solmiot kuitenkin roikkuvat avoimina puolessa rinnassa ja housut puolessa reidessä. On aivan sama, minkälaiset vaatteet päällä ovat, mutta niiden kuuluu rötköttää. Ehkä se on merkki uhmasta, radikaalista meiningistä tai sitten vain siitä, että näillä tämän päivän nuorilla on melkein poikkeuksetta kurat housuissa.


Illan vietämme Sylvian ja Derekin kanssa. He tarjoavat meille illallisen. Kana ja kasvikset maittavat, mutta illan pitkäkestoisimman jäljen jättää Sudoku, ristikkoa muistuttava, logiikkaa harjoittava numeropeli, jonka saloihin Derek meidät vihkii. Me jäämme heti kiinni.

Ei kommentteja: