maanantaina, marraskuuta 21, 2005

Englanti, osa 2.


Lauantai 12.11.2005

Maistoin rapean pekonin ja paistetut tomaatit, kun heräsin, vaikka en koskaan aiemmin ole syönyt englantilaista aamiaista. Maku haihtuu kieleltä kuitenkin saman tien, kun astun aamiaissalonkiin. Continental on continental Englannissakin. Pettymyksestä huolimatta ruoka maittaa eilisen lentohässäkän jäljiltä.

Mutustan jääkaapin kokoisessa paahtimessa pyörinyttä paahtoleipää ja tuijotan ulos. Valo todentaa sen, mitä yöllä epäilin: hotelli on rakennettu kuoppaan niin, että sitä näyttää ympäröivän jonkinlainen maamuuri. Nurmipäällysteiset kumpareet saavat minut haluamaan nopeasti tien päälle. Toivottavasti en halua tällä matkalla jokaisesta paikasta pois ennen kuin ehti hengähtää kaksi kertaa. Tosin tavallinen tapa ulkomailla kai olisi juosta museoista muistomerkeille ja kirkoilta toreille niin, että kotona voi sitten valokuvista katsoa, missä tuli käytyä.

Hyppäämme bussiin, joka vie meidät Lontooseen.

Tietoiskua muistuttava kyltti ilmoittaa tien poskessa, että Stanstedin ja Lontoon keskustan välissä on 571 liikennevalot. Näen niistä ehkä viidet – tai ainakaan emme turhia pysähtele: punaista päin ajaminen tuntuu olevan täällä busseille sekä sääntö että oikeus. Edes jokaisessa kadunkulmassa silmään osuvat tietyöt eivät saa kuskia hiljentämään vauhtia. Tiet ovat kapeita ja pahukset ajavat vielä väärällä puolella tietä. Muita kulkuneuvoja hivutellen päädymme Liverpool Streetille, jossa meidät ulostetaan keskelle työmaata. Jännittävää. Olen Lontoossa.

Maanalainen vie meidät Lontoon Paddingtoniin. Vaunussa seisoessani katselen ihmisiä. Huomaan, että me voisimme hyvin olla paikallisia, jos meillä ei olisi rinkkoja. Tavallisen näköisiä ihmisiä joka puolella, ja kaikki kääntävät nopeasti päänsä pois, kun katseemme kohtaavat. Luulin, että täällä vähintään joka toinen vastaantulija on jollain lailla offensiivinen, vaikka vain irokeesitukka. Mielikuvissani näen Johnny Rottenin punaisen sekotukan jokaisella asemalla. Ehkä Lontoo on minulle punkin synonyymi. Vai olisiko sitä vain Union Jack?

Paddingtonin asemalla saamme ensiksi kätellä Karhu Herraa.

Hetken katselen päässäni pyörivää sinitakkista ja punahuivista otusta, jonka ohi kiireiset ihmiset juoksevat kuka minnekin. Me emme juokse enää mihinkään. Nyt vain odotamme puolitoista tuntia länteen Castle Caryyn lähtevää junaa. Kulutamme ajan syöden, mitenkäs muuten? Pienten rullaportaiden yläpäästä löytyy EAT. –niminen voileipäbaari, jonka tiskin vieressä on teline, jossa lukee: ”Help for homeless”. Telineen alaosassa lukee: ”EAT.” Teen äkkiä yhteenlaskun, jonka tulos on omituinen: miten minun syömiseni auttaa koditonta? Ehkä kyse on samanlaisesta värväyksestä, jota harrastavat hampurilaisketjutkin ylpeilemällä lahjoittavansa niille ja noille sen ja sen verran jokaisesta myydystä seesamsämpylästä.

Junamatkaan odotan viivytystä. Brittiläiset junat kun ovat alkaneet myöhästellä säännöllisesti sen jälkeen, kun rautatiet yksityistettiin ja asetettiin kilpailuun. Outoa. Luulisi, että täsmällisyys olisi oiva keino päihittää muut. Niin, ja junaan astuminen, sekin on oma lukunsa. Junaan voi kiivetä helposti, jos tietää, miltä laiturilta viimeinen askel otetaan. Viisi minuuttia ennen ilmoitettua lähtöaikaa ei aseman taulussa kuitenkaan vielä näy raiteen numeroa. Taulun edessä seisoo viitisentoista kaltaistani niska notkolla silmät taulua tähyillen. Yhtäkkiä tauluun ilmestyy raidenumero ja kaikki alkavat rynniä junalle kuin se aikoisi jättää meidät. Totta vieköön en tiedä, mitä First Great Westernillä on mielessään. Ehkä joku mietti viimeiseen asti sitä, vapautuisiko jostakin vielä parempi raide. Kun istahdan junaan, olen jo unohtanut, että jokin olisi ollut vialla. Kummallinen rauhallisuus laskeutuu ylleni. Napsin muutaman valokuvan ohikiitävästä maisemasta. Laajat pellot, niityt ja - mitä lähemmäksi Castle Carya pääsemme – yhä vihreämmiksi muuttuvat kukkulat tallentuvat muistikortille.

Käytävän toiselle puolelle joku on jättänyt Sunin.

Lehden pääuutinen kertoo, millä tasolla jalkapallo näillä saarilla on. Taannoinen Manchester Unitedin ja Chelsean välinen ottelu oli lehden mukaan täysi farssi, tragedia ja katastrofi siksi, että ManUn pukuhuoneesta on löytynyt salakuuntelulaitteet. Tietenkin salakuuntelu on ikävää, mutta tuskinpa jalkapallojoukkueen pölinät maailmoja kaatavat. Ehkä olen väärässä. Ehkä maailmani on vain erilainen. Nauhalle on lehden mukaan tallentunut muun muassa manageri Alex Fergusonin tauolla joukkueelleen antamat ohjeet esimerkiksi siitä, että Makelele on paha jätkä, joka pitää ottaa tarkempaan vartiointiin. Muuta mullistavaa on se, että nauhalla voi kuulla pelaajien kannustavan toisiaan. Voi voi sentään. Ihmeellisintä koko jutussa oli kuitenkin se, että Sun oli saanut nauhan käsiinsä, julkaissut siitä katkelmia ja sitten tehnyt jutun tilaisuudesta, jossa lehden edustaja luovuttaa nauhan manageri Fergusonille. Luulisi joidenkin kellojen kilisevän. (Ehkä kellot kilisivätkin, mutta eivät Sunin suuntaan, vaan ManUn kapteeni Roy Keanelle, joka lähtee joukkueesta viikon sen jälkeen, kun nauhahässäkkä on paljastunut.)

Samainen Sun on todellinen jalkapallonumero, sillä yli kymmenen sivua lehdestä käytetään illan Englanti-Argentiina –ystävyysottelun ruotimiseen. Taustat on hyvä selvittää, mutta tällaista perinpohjaisuutta kohtaa harvoin. Oikeastaan kyse on taustasta yksikössä, koska revittelyn kohteena on David Beckhamin ulosajo maiden välisessä ottelussa vuoden 1994 MM-kisoissa. Ihminen on unohtavainen ja lehmä märehtiväinen, sanotaan. Tässä märehtiväinen on ihminen. Hiusmuoti muuttuu, mutta ulosajo pysyy samana.

Meitä ollaan Castle Caryssa vastassa. Isäntäparimme Derek ja Sylvia ovat odottaneet meitä. Derek kyyditsee meidät Glastonburyyn, joka tuntuu heti kodilta. Ehkä Graalin malja tosiaankin on täällä. Suurin syy siihen, että meitä on odotettu, taitaa olla Glastonburyn karnevaali, josta täällä ollaan ylpeitä. Karnevaalissa eri yhdistykset ja ryhmät esittelevät valo-osaamistaan traktorien vetämillä erilaisia teemoja (mm. Halloween, Queen, Disney, Doctor Who) esittävillä valaistuilla lavoilla. Yli sadan esiintyjän letkassa on sekä tableaux vivants –esityksiä että rokin ja jumputuksen tahdissa hytkyviä lavoja. Karnevaali on osa Somersetin vuotuista karnevaalikilpailua, jossa koko letka käy esittäytymässä seitsemällä paikkakunnalla. Jokaisessa paikassa on tuomaristo. Ja kyllä, kyseessä on kilpailu. Oikeastaan etukäteen voi jo sanoa, että voittaja on se, jolla on eniten luxeja, eniten pyöriviä, kieppuvia ja heiluvia lamppurakennelmia aluksessaan. Jos paraati on mukavaa katsottavaa, niin vie se myös sähköä. Jokaisen lavan perässä seuraakin oma lavaan kiinnitetty ”sähkökeskus”, työmaakopin kokoinen, teeman mukaisesti naamioitu pömpeli.


Pimeyden halkova valojono on varmasti täällä vuoden kohokohta.

Kohokohtaa kestää kolme tuntia, mikä on liikaa. Ainakin kylmä hiipii riesaksi nopeasti, vaikka ohi jyrisevät valolavat mukavasti lämmittävätkin. Mutta jos minulla on kylmä, niin entäpä niillä, jotka ovat istuneet tien varresta varaamillaan paikoilla jo neljä tuntia ennen karnevaalin alkua?

Pakenemme vaimon kanssa kylmyyttä ensin kaakaoon ja sitten pubiin, jossa todistamme, että Argentiina johtaa Englantia 2-1. Melu ei ole kummoinen, paitsi Englannin maalin jälkeen, jolloin punaniskakuoro mölisee juuri ja juuri tunnistettavaa mantraa: ”Ruu-neei, Ruu-neei…” Olisi pitänyt jäädä paikalle toteamaan ilonpito, kun Englanti lopussa tasoitti ottelun ja lisäajalla teki voittomaalin. Nähtyäni maalit pienestä televisiosta, suljen television ja katson vielä kerran ikkunasta keskustan suuntaan. No, huomenna on ainakin lehdissä luettavaa.

Ei kommentteja: