Lienee itsestään selvää, että psykedeeliset huumeet - psilosybiini, kannabis, meskaliini ja ennen muuta lsd - olivat olennainen osa 60-lukua. Se mitä ei ole juurikaan pantu merkille, on psykedeelisen liikkeen monin paikoin hyvin okkulttinen, maaginen tai esoteerinen luonne. (Gary Valentine Lachman, Tajunann alkemistit 2003, suom. Ike Vil.)
Jos tätä ei ole laajamittaisesti pantu merkille, niin ainakin Tripissä okkulttinen painotus on vahva. Toki siinä on muutakin, jotakin paljon kiinnostavampaa.
Roger Cormanin tuottaman ja ohjaaman elokuvan Trippi (The Trip, 1967) julisteessa elokuvaa mainostetaan ”ihanaksi kuolemaksi” (a lovely sort of death). Viime vuonna Suomessa julkaistun dvd:n kannen mainoslause toteaa: ”paljon potkua pienestä pilleristä”. Vajaa neljäkymmentä vuotta on muuttanut suhtautumista huumeisiin, mutta tuntuu oudolta, että nykykatsojalle synteettinen trippi kuvaillaan alkusointuisesti hauskemmin.
Toisaalta elokuvaa toimii aina joissain katsomiskokemusta määrittävissä kehyksissä. Kun katsojaa Tripin alussa valistetaan huumeiden vaaroista, on valistuksen vaikutus tänään toinen kuin ensi-illan aikana. Dvd:n takakansi toteaa: ”Varmistaakseen ettei elokuvaa pidettäisi LSD:n puolestapuhujana, elokuvantekijät lisäsivät varoituksen elokuvan alkuun ja rikottua lasia Peter Fondan kuvan päälle elokuvan loppuun viitteeksi huonosta tripistä.” Vuonna 1967 varsinkin elokuvan kehystävä varoituksensana oli varmasti samanlainen vitsi kuin Woodstockin lavakuuluttajan toteamus siitä, että ne, joilla on huumausaineita, voivat käydä luovuttamassa kamansa niiden keräämistä varten varattuun pisteeseen.
Tripissä kiinnostavinta ovat yhteiskuntakriittiset kannanotot, vakkakin ne ovat etäisiä ja paikoin hyvin tulkinnallisia. Lähes koko elokuvan mittaisella (76 minuuttia) mentaalisella matkalla oleva Paul Groves (Peter Fonda) on tuoreesta avioerostaan ahdistunut televisiomainostentekijä, joka joutuu matkallaan kokemaan voimakkaasti arkitodellisuuden ja television, elämän ja kuoleman välisen kamppailun, johon ihminen (ja varsinkin hän mainosmiehenä) on pakotettu.
Paikoin voi tulkita, että LSD vertautuu mainokseen. Aivan matkansa alussa Paul pelästyy nähdessään itsensä kuolleena. Lsd:tä rentouttavuuden takia suositellut John tyynnyttelee: ”Se on vain mielesi kepponen”. Aivan se tuntuu olevan jotakin, jota ei ole olemassa kuin mielikuvana, siis samoin kuin mainoksessa kehuttuun tuotteeseen liitetyt mielleyhtymät.
Paul on parvekkeella seisoessaan osoittanut läheisiä kukkuloita ja kysynyt Johnilta, näkeekö tämä kukkulalla olevan korkean ristin. John toteaa, että se on antenni: ”Channel 13”. Paul näkee myöhemmin itsensä ristiinnaulittuna kanavan 13 antenniin. Jos totuus kuullaan lapsen ja humalaisen suusta, niin huumeiden vaikutuksenalaisena Paul näkee totuuden: televisio vie ihmisen elämän. Vielä pahemmin käy, jos työskentelee elämää ryöväävän television hyväksi. Mainossuhteessaan Paul joutuu puolustautumaan: ”Mikä on ensimmäinen sana, joka sinulle tulee mieleen mainoksista?” Naisääni toteaa: ”Valhetta.” ”Kommentoitko?” kysyjä jatkaa. Paul: ”No se toimii”. Hetken kuluttua Paul on ravintolassa, jossa tarjoilija huomaa Paulin olevan ”toisaalla”. Tarjoilija kysyy ihmetellen: ”Eikö oikea maailma ole riittävä sinulle?” Laajemmin ajatellen tarjoilijan ”oikea maailma” on jotakin muuta kuin median tarjoama kuva. Näin pitkän ajallisen etäisyyden päästä voi nähdä, että kyse on kuvan sisällön lisäksi myös kuvan rakenteesta.
Trippi oli perinteisen Hollywood-elokuvan vallan horjuttaja siinä missä samana vuonna ensi-iltansa saanut Bonnie ja Clydekin (Arthur Penn, 1967). Tripillä on myös suora viitepiste aikakauden tärkeimpään murroselokuvaan Easy Rideriin (Dennis Hopper, 1969). Ensiksikin Tripissä näyttelevät sekä Fonda että Hopper. Toiseksi päähenkilön huumematkan sirpaleinen kuvaus muistuttaa monin paikoin Easy Riderin siirtymissä käytettyä väläyksenomaista ajan ja tilan yhtä aikaa yhdistävää ja katkovaa leikkausta. Vaikka Tripin tarkoitus lieneekin aikanaan ollut ensi sijassa konservatiivien ärsyttäminen ja sensaatio, on kyseessä 1960-luvun lopun elokuvakulttuurin kannalta tärkeämpi teos kuin luokka b-elokuva antaisi ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti