sunnuntaina, lokakuuta 09, 2005

Konserttien top viis.

”I am not at war with anyone”, lauloi irlantilainen trubaduuri Luka Bloom konserttinsa ensimmäisessä laulussa Turun vanhassa elokuvateatteri Dominossa. Heti ensimmäisellä laulullaan Bloom valitsi puolensa, sillä alkuspiikissä hän viittasi Georgen ja Tonyn sotahuutoon. Avaus oli tehokas, vaikka tuskin Bloom olisi toista puolta voinut valita, sillä silloin konsertti olisi ollut ohi.

Minulle Luka Bloom on ollut vain Christy Mooren pikkuveli, ja sitäkin vasta noin viikon. Suzanne Vegan laulusta Luka (1987) ja James Joycen Odysseuksen (1922) päähenkilöstä Leopold Bloomista taiteilijanimensä yhdistänyt Barry Moore on mukava, jopa hilpeä veikkonen. Mutta on hän vakavakin. Veljestään Christystä Lukan erottaakin ehkä se, että hänen laulunsa ovat useasti selvemmin yhteiskunnallisesti kantaaottavia.

On hienoa, kun osaa esittää vakavan asian hauskasti. Hauskuus tarjoaa kuulijalle otollisemman, vähemmän ahdistavan mahdollisuuden tarttua laulajan sanomaan. Bloomin hersyvästi hetkessä kiinni olevat spontaanit välispiikit toimivat kuin James Bondin pahassa paikassa heittämät sutkaukset. Yleisö imautuu välittömyyteen ja yhteishenkeen kuin vahingossa. Tältä tuntui varsinkin silloin, kun esitettävä laulu oli muuten hieman haalea.

Luka on myös kokeilija. Pahan jännetupentulehduksen takia hän harjoitteli pari vuotta sitten soittamaan kitaraa uudella tavalla. Hän alkoi näppäillä tai oikeastaan hyväillä kitaraansa niin, että tuloksena oli jotakin sellaista, joka hänen omien sanojensa mukaan on melkein ”ei-soitantaa”. Ensimmäinen uudella tavalla soitettu albumi oli nimensä mukaisesti valveen ja unen rajamailla liikkuva Before Sleep Comes (2003).

Trubaduurin turhasta riisuttu soitanta ja laulanta osuvat lämpimästi rakkauden hermoon. Harvoin muistan lähteneeni konsertista yhtä hyväntuulisena. Vaikka en erityisemmin pidäkään listauksista, matkalla kotiin aloin mielessäni laatia kokemieni konserttien top5-listaa. Kuin Rob Gordon rakentelin päässäni seuraavaa, jossa konsertit vaihtavat jatkuvasti paikkaa. Nyt Bloom jäi viidenneksi.

1. Nick Cave and the Bad Seeds (Rai, Amsterdam 1997)
2. Neil Young & Crazy Horse (Ruisrock, Turku 1996)
3. John Mellencamp (Helsingin jäähalli 1995)
4. Bush (Pinkpop Festival, Landgraaf 1997)
5. Luka Bloom (Domino, Turku 2005)

Ehkä huomenna asia on toisin. Siksi harmittaa jo nyt, että tämä lista tuli tehtyä.

3 kommenttia:

henry kirjoitti...

Nuo listat ovat tosiaan aika ongelmallisia; aloin laatia omaani, enkä päässyt minkäänlaiseen sovintoon itseni kanssa. Nine Inch Nailsin Provinssin keikka viime kesänä oli hyvin mieleenpainuva, kuten myös Nick Cave viime syksynä.

Oman listasi keikat ovat Bloomia lukuunottamatta 90-luvulta. Onko aika kullannut muistot, vai onko sinusta kenties tullut jo vanha äijä, etkä enää elämöi konserteissa yhtä vinhasti kuin ennen vanhaan? Heh-heh...

Tommi kirjoitti...

Niinpä niin, jaapajaa, trallallaaaaa... olisihan tuhon voinut panna tältä vuosituhannelta King Crimsonin, Yesin, Robbie Williamsin tai vaikka CMX:n keikan Tammerfestissa 2001, mutta nämä listat ovat jatkuvassa tulemisen tilassa, ikuisessa prosessissa. Ai niin, 80-luvultakin mukaan olisi pitänyt mahtua ainakin Midnight Oilin keikka Ruisrockissa, olikohan vuosi 1988...

Anonyymi kirjoitti...

Jatkuvassa tulemisen tilassa kuin rokkitähti backstageosastolla kovan keikan jälkeen, wöföfföhchwöffööfööhhccöföö