Tänään julkaistaan The Rolling Stonesin uusi albumi. Luulisi, että olen rollarifanina innostunut. Ehkä olenkin, vaikka en edes muista, kuinka mones albumi nyt julkaistava A Bigger Bang on. Uutukainen kuitenkin istunee soittimeeni pian, sillä olen innoissani yhtyeestä toisesta syystä.
Kun Rolling Stonesin eräänlainen comeback Steel Wheels julkaistiin vuonna 1989, esitettiin televisiossa historiikki bändin siihenastisesta urasta. 25x5: The Continuing Adventures of The Rolling Stones –nimisessä dokumentissa näin ensi kertaa katkelman Rollareista nauhoittamassa Sympathy for the Deviliä. Katkelma oli Jean-Luc Godardin elokuvasta One plus One (amerikkalinen versio on nimeltään Sympathy for the Devil). Elokuva ilmestyi vuonna 1968 ennen kuin Godard ryhtyi tekemään elokuvia Dziga Vertov –ryhmäksi nimetyssä yhteistyössä Jean-Pierre Gorinin kanssa.
Viime viikonloppuna sain ensimmäistä kertaa käsiini koko elokuvan. Innoissani asetin levyn dvd-soittimeen. Tiesin, mitä odottaa, sillä olin lukenut elokuvasta etukäteen joitakin kirjoituksia. Tiesin, että elokuva on poliittinen kommentaari, jossa Rolling Stonesin studiotyöskentely toimii välikappaleena. Vahvasti ihmisyyden syvimpään olemukseen kantaaottavan Sympathy for the Devilin muovautuminen lopulliseen muotoonsa on elokuvan perusosa, kuvaus pitkästä prosessista, jota pilkkovat äänitysstudion ulkopuolella kuvatut erilaista vastustuksen mahdollisuutta pohtivat kohtaukset.
Mietin katsoessani sitä, mitä elokuvasta saa katsoja, joka ei pidä Rollareista tai toisaalta katsoja, joka ei tunne elokuvan tekohetken kontekstia ja Godardin tapaa rakentaa satiirisesti tai parodioiden yliampuvia, keinotekoisen tuntuisia poliittisia kommenttejaan. Jos ei näe yhteyttä rakenteen, sisällön ja tyylin välillä, on tuskastuminen lähellä.
Vuosia sitten, kun olin katsomassa Godardin Kiinatarta (1967) elokuva-arkiston näytöksessä, alkoi kaksi naista kuiskia takanani, kun elokuvaa oli kulunut noin kymmenen minuuttia. Dialogi meni seuraavasti: -Mitä paskaa tää on? –En mä tiedä. –Nii-i, nyt lähetään. Ja niin he nousivat ja poistuivat. Heille kaava God+art=Godard ei ollut tuttu. Toisaalta voi kysyä, pitääkö kaiken olla tuttua? Eikö elokuvaa katsoessaan saa tuskastua? Toisaalta, voi myös kysyä, miksi kaava aina pitäisi paikkansa.
Vuonna 1966 ylistykseen ja taiteen suurmieshöpinään kyllästynyt Guy Debord kirjoitti Situationist Internationaliin tekstin ”The Role of Godard”. Siinä hän toteaa heti aluksi, että Godard edustaa elokuvassa ”nykypäivän näennäisvapautta ja tapojen ja arvojen näennäiskriittiikkiä, jotka ovat modernin taiteen omaksumia kaikkeen valheellisuuteen liittyviä manifestaatioita”. Oleellista on vapauden ja kritiikin määritteenä oleva ”näennäis”, josta jokainen katsoja saa olla mitä mieltä haluaa. Kai saa tuskastuakin, jos perustelu on jokin muu kuin se, että ”tollasta taidemössöä nyt ei jaksa kukaan kattoo”. Näin sanovilta voi aina kysyä, että mitä se taide sitten oikein on.
3 kommenttia:
dö istori ov dö rolin stons wid ön zäg (ger)
ei vaan, perkeleen kiinnostavaa ja kiihottavaa, haluan haluan kovasti osallistua tähän katsomispohdintaan. Ja niin, televisio. Oli niin uskomattoman huvittavaa, että juuri sinä päivänä olin kotona koko päivän, ja siis koin tämän hitoriallisen (wit ön ss) tapahtumattomuuden reaaliajassa. Siis nähdä se, että ei näe, todistaa spektaakkelia, joka on se, että ei ole. Olla spectator juuri silloin, kun se, mitä ei ole, on tarkoitettu sille joka on, joka olet sinä, yleisö. Tai Mikael Jungner. Joka varmaankin mieluummin olisi marssinut ulos kuin haastanut marssijat oikeuteen - ainakin aktivismitaustaansa ajatellen. Vai pitäisikö Iso Paja nyt tervata ja höyhenöidä, kuten Jungner & co hoitelivat Maailmanrauha-patsaan taannoin. Ainakin syntyisi komea tilataideteos, ehkä tekijäksi voisi saada Christien. Tai sitten ne 200, jotka saavat potkut. Joista moni perustaa oman tuotantoyhtiön, joka alkaa myydä ohjelmia YLElle, velottaen niistä markkinahinnan, korkeamman kuin olisi YLEn "oma hinta". Ja kuten BBC:n toimittajien liiton pj. Journalisti-lehdessä toteaa puhuessaan BBC:n aikeista "keventää" organisaatiota, koska firma haluaa vielä tehdä ohjelmallaan voittoa, se ottaa sen mukaisen hinnan, ja vielä tämän lisäksi pitää ohjelman oikeudet itsellään, eikä YLE/BBC voi sijoittaa esitettyä arkistoonsa, joka kuitenkin molempien tapauksessa on tärkeä ja usein mainittu osa "julkisen" palvelun kokonaisvaltaisuutta.
No niin. Emme muuten ole maksaneet lupaamme. Pitäisikö meidän, olisiko se hyvä tapa vastustaa nuoren Junkkerin aikomuksia?
Tuskastuminen. Miksi katsomme televisiosta aina sitä samaa ohjelmaa, johon siis tuskastumme - siis samuuteen, ohjelman nimestä riippumatta - mutta katsomme silti. Miksi sitten haluamme elokuvaltakin aina sitä samaa, mutta emmem tuskastu, vaan niin käy vain silloin, kun kuva onkin jotain muuta? Tai ainakin joillekin käy. Eikö juuri tässä pöitäisi olla tv:n ja elokuvan ero - toinen on samaa ja tuttua, toinen eriä ja vierasta? Vai onko todella niin, että ihmiset eivät ajattele näin, vaikka minä ajattelenkin?
Ajattelen, siis ajattelen. Mitä muuta kaikista oivallisista huomioistasi seuraa kuin tuo viimeinen kysymyksesi. Paljonkin, sillä päätöskysymys lienee alku, syy ja seuraus tuohon kaikkeen ja tuosta kaikesta.
Lähetä kommentti