Kun Yleisradion televisiokanavat eilen pimenivät, olin iloinen. Koska en jaksanut katsoa musiikkivideoita tai urheilua, tuli päivään uutta sisältöä: oli pakko alkaa jutella ihmisen kanssa. Ajattelin myös niitä näitä, mitä pitäisikin harrastaa tietoisesti ainakin hetkinen joka päivä. Maikkarilla pantiinkin älynystyrät savuamaan ja - keksittiin ykkösuutiseen hieno ilmaus: "Ylen portit kävivät ylen ahtaiksi..." Onneksi MTV3 ei pimentynyt...
Yksi niistä näistä -ajatuksistani oli kirja, Jean-Philippe Toussaintin television vallasta ja televisiosta luopumisesta kertova oivallinen ja hauska teos TV (Suom. Erkki Jukarainen, Basam Books 2000). Kun nappasin kirjan käteeni, muistin, että ystäväni Jussi Förbom kirjoitti taannoin Toussaintin innoittamana Voima-lehteen artikkelin omasta kokeilustaan olla ilman televisiota. (Hitto, en löytänyt artikkelia, vaikka varmasti saksin sen johonkin kansioon.)
Marssin ulos ja ajattelin, että yleläisten ulosmarssi oli melkeinpä kulttuuriteko, koska jokaiselle koitui mahdollisuus tehdä jotakin muuta kuin katsoa vaikkapa nuorten futismaajoukkueen ottelua – ai saakeli, se tosiaan meni nyt ohi.
Samassa tuli mieleen, että vaikka vaihtoehtoisia kanavia riittää, niin yleläisiä pitäisi katsojienkin jotenkin tukea. Ainakin voisi valittaa siitä, että lupamaksulla ei nyt saanutkaan sitä, mitä on luvattu. Lupamaksu kai sentään on kaksisuuntainen: minä saan luvalla katsoa televisiota, mutta yhtä lailla lupamaksun saaja lupaa näyttää ohjelmia.
Jotain hienoa ja lohduttavaakin tapahtui: pimentynyt kuva osoitti, että digitaalisinkin tekniikka on ilmaa ilman ihmisiä. Onko varma, että 100-200 ulospotkittavaa on tarpeeksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti