keskiviikkona, syyskuuta 28, 2005

Tarvitsemme tarpeettoman tarvitsemista

Tänään veistän lyhyestä virren kauniin, klisee sanoi ja lähti merta edemmäksi kalaan.

Järvenpäässä Arimon Kirjan mainioita hyllyjä tutkiskellessani silmiini osui teos nimeltä Toteamia, jonka on julkaissut Gummerus vuonna 1953. Sen on kirjoittanut sukunimikaimani Viljo Römpötti, josta en ole kuullut koskaan aiemmin. Aforististen toteamien tai ajatelmien kokoelma ei ole maailmankaikkeuden tuulia ja tähtisateita kestävää ajattelua, mutta on joukossa jokunen tähänkin päivään leijunut kipinä, kuten kokoelman viimeinen ajatus.

Tarvitsen tarpeellista voidakseni elää ja "tarpeetonta" elääkseni.

Tätä voikin soveltaa mihin tahansa. Me tarvitsemme sääntöjä, mutta haluamme olla niistä vapaita. Me tarvitsemme rakkautta, mutta emme halua sitovuutta. Me haluamme työtä, mutta emme mennä määrättyinä aikoina työpaikalle. Me tarvitsemme ruokaa jaksaaksemme ja kulttuuria... jaksaaksemme.

3 kommenttia:

Jussi Förbom kirjoitti...

Kunnassa on viimeinen puoli vuotta puhuttu vain siitä, mikä on kunnan perustehtävä, eli siitä, mitä kunnan aivan välttämättä tarvitsee tehdä. Tämän selvittyä voidaan tarpeettomasta luopua. Mutta entä jos joku kuntalainen kuitenkin tarvitsisi juuri sitä palvelua, miksi kunnan silti tarvitse sitä tuottaa?
Näistä ajatuksista saattaa kehkeytyä pienoinen älyllinen paniikki. Paniikin tunne, vaikkei ole edes kevät.
paniikintunne.blogspot.com

Tommi kirjoitti...

Liittyisikö tähän vaikka kysymys siitä, minkälaisen elokuvafestivaalin kunnassa voisi järjestää, jos siihen ylipäänsä olisi rahaa? Oikeastaan kukaan ei kunnanisäin ja -äitein mukaan varmaan tarvitse elokuvia lainkaan - varsinkaan siksi, että niitähän saa katsoa telkkaristakin. Tästä taas pääseekin siihen huomioosi, että kukas sen määrää, mikä on tarpeellista... vesi, ruoka, lämpö, rakkaus... Ai niin, elokuva ei ole näistä mikään.

Anonyymi kirjoitti...

Olenkin miettinyt, että oletko sukua Viljo Römpötille. Römpötti on kyllä tunnettu ja arvostettu aforistikkojen piirissä. Aikoinaan kun tutustuin Markku Envallin Aforismin vuosisataan, juuri Römpötti nytkäytti meikäläisen ajatusta tuntemattomista tekijöistä eniten.