Suuria, kadonneita sanoja

En ole koskaan osannut käyttää suuria sanoja.

Olen vierastanut niitä siksi, että ne ovat… tuota... liian isoja. Ne ovat hallitsemattomia möhkäleitä, joiden taakse voi piiloutua sanomatta suoraan sitä, mitä oikeasti ajattelee. Lauantaina 6. elokuuta osuin kuitenkin tilaisuuteen, jossa suuria sanoja ei voinut kiertää. Mitkään sanat eivät tuolloin suostuneet kierron välineiksi. Rakkaus ei ollut ruma sana.

Kahden ihmisen edessä kolmas ihminen lausui kahden ihmisen yhdessä kirjoittamia sanoja. Koska kumpikaan kirjoittajista ei muista tilaisuuden sanoista montakaan partta, kirjoitan ne tähän.

Kari Aronpuro on oikeassa, kun hän kirjoittaa runossaan, että mikään tulkinta ei ole täysin oikea eikä väärä, mutta rakastuneen katseesta ei voi erehtyä. Toivomme, että se näkyy myös meistä.

Yksin katseemme kulkivat pieniä, kapeita teitä. Mutta kun katseet kohtasivat, ne muuttuivat rakastaviksi. Pienet polut yhtyivät ja tie muuttui suuremmaksi, leveämmäksi ja valoisammaksi. Rakastuneen katse on rivi lyhtypylväitä, jotka valaisevat paikkoja, joita ei ennen tiennyt olevan olemassa.

Rakastuneen katse katsoo oikeaan suuntaan, jossa rakkaudesta tulee talo. Talon pystyttämiseksi tarvitaan pylväitä, jotka seisovat tarpeeksi etäällä toisistaan. Vain näin pylväät ovat riittävän vahvat kannattaakseen yhteistä kattoa, jonka alla on tilaa hengittää. Pylväiden välinen etäisyys katoaa ja on vain mahdollisuuksia.

Ennen tätä päivää meidän talossamme on ollut ikkuna kolmeen ilmansuuntaan. Nyt tuntuu siltä, että olemme puhkoneet myös neljännen seinän, että olemme tulleet pitkältä matkalta risteykseen, jossa tie taas kerran levenee ja talon pylväät lujittuvat kuin Lassi Sinkkosen runossa:

Kauan olen ollut poissa,
mutta nyt haluni pukeutuu matkalle luoksesi
ja kun tulen,
löydämme kosketukset, uudet sanat,
jotka ovat vain meissä.