Blogiin on kiva kirjoittaa, koska saa kirjoittaa mitä tahansa. Jos tuntee heittäytyvänsä offensiiviseksi, käy lohduttautuminen helposti. Mahdollisia syyteryöppyjä odottaessa voi istuskella aurinkotuolilla kylmä drinkki kädessä ja tarpeen tullen vaikka todeta itselleen ääneen, että kyse on vain sanoista. On myös todennäköistä, että kukaan ei edes eksy lukemaan ruutuun kirjattuja sanoja.
Miksi tänne sitten kirjoitan? Siksikö, että se on mahdollista? Vai siksi, että niin kuuluu tehdä, jos haluaa kokea olevansa olemassa? Koska on todennäköistä, että vain perin harva lukee näitäkään rivejä, on blogikirjoittelun tuottama olemassaolon tunne häilyvä. Ne sanoo ja sanoo ja sanoo olkoon täysi sinun maljasi, lauletaan erään orkesterin laulussa.
Mitä muuta blogi on kuin itsespektaakkelia? Blogi on tila, jota ei ole olemassa. Se on tila, jossa ammattiryhmien väliset rajat katoavat ja karnevalismi tekee itsensä tykö. Blogissa tangolaulajasta tulee filosofi, seiväshyppääjästä ministeri ja Kaarinasta suurkaupunki. Blogi on spektaakkelimainen mediastatus, jossa ei ole mitään väliä sillä, mitä ihminen oikeasti osaa. Täydestä maljasta vuotavat tarpeettomat sanat reunojen yli.
Tällaisessa tilassa kuljetaan ympyrää toistamalla ja yhä uudelleen esittämällä, että minulla on jotakin sanottavaa. Blogi saattaakin olla ainoa paikka, jossa ”minä” voi julkisesti sanoa jotakin. Täällä kaikki kaksi tai kaksikymmentä vierailijaa ovat potentiaalisia todistajia: vau, sehän on olemassa…
Täällä voi myös kieltää kaiken sen, mikä tuntuu ikävältä. Pelko vastustuksesta on pientä, sillä minä omistan tämän tilan. Omistan tämän tilan, jota ei ole. Malja voi olla täynnä, mutta onko maljaa olemassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti