Spektakulaarista toistoa

Usein tekee mieli palata asiaan seuraavana päivänä. Paluu ei ole kuitenkaan helppo, kun luulee jo lyöneensä asialle oman pisteensä. Lisäksi voi tuntua siltä, että asian suhteen aika on mennyt umpeen. Paluun saattaa estää myös se, että ei vain halua menettää kasvojaan korjaamalla tai lisäämällä. Tässä palaaminen on kuitenkin mahdollista ja tilan luonteen kannalta jopa oleellista. Toistan aiemmin sanomani sanomalla tämän olevan toiston tila.

Toistaminen on spektaakkelin työkalu. Tässä mielessä Hollywood-elokuvien ja tietokone- ja konsolipelien jatko-osat ovat paraatiesimerkkejä tämän päivän spektaakkelista. Toistossa olennaista on päämäärä, joka on mahdollisimman suuri kulutus ja taloudellinen voitto. Kaikki muu on toisarvoista.

Siksi spektaakkeli onkin verho, jonka keskeinen tehtävä näytösluonteestaan huolimatta ei ole esittää ja paljastaa vaan peittää. Spektakulaarista verhoa ei tarvitse vetää eteen, sillä spektaakkelin maailmankuvassa se on aina edessä joko itsestään selvästi tai naamioituna. Guy Debordin määrittelemä maailma on integroitu spektaakkeli, jossa me elämme ja kuolemme erilaisten, lukemattomien mysteerien risteyksessä. Tämä pitänee paikkansa, mutta kai niin oli silloinkin, kun televisiota ei vielä ollut.

Debordin näkemyksessä mysteerit ovat asioita, joita emme saa tietää tai ymmärtää, mutta myös tapauksia, joissa valtaapitävä paljastuu. Valtaa pönkitetään ”tekaistuilla hyökkäyksillä”, jotka media naamioi todellisiksi. Kirjaimellinen esimerkki tällaisesta on viimeisen Irakiin tehdyn intervention yhteydessä näytelty episodi, jossa Private Lynch pelastettiin näyttävällä rynnäköllä irakilaisesta sairaalasta.

On tärkeätä, mitä toistetaan ja mitä ei. Minä toistan tässä joitain spektaakkelin ominaisuuksia. Debordin sanoin ”maailmaa hallitsee salailu ja ennen muuta hallinnan salailu”. Koska blogi on oma maailmansa ja myös vallan tila, kysyn, mitä minä tässä oikein salailen? Toistan sen huomenna.