Kuuntelin aamulla työskennellessäni Neil Youngin Harvest Moonia (1992). En ehkä syventynyt näppäimistön naputteluun kovinkaan intensiivisesti, koska kesken kirjoittamisen huomasin liikuttuvani. Ajatukseni alkoivat harhailla. Olen luullut olevani aamulla pirteimmilläni. Jos näin on, niin keskittymisenkin luulisi olevan terävää. Kissan viikset ja hevon paskat.
On valhe, että aamulla tunteelle ei ole sijaa. Kellonajalla ei ole mitään vaikutusta siihen, milloin naurattaa tai milloin itkettää. Kun aistit solmiutuvat yhteen, voi tuloksena olla minkälaista käytöstä tahansa, ainakin periaatteessa. Youngin laulu, jota jännityin kuuntelemaan, oli mitä perinteisin rakkauslaulu Such A Woman. Pari tuntia aiemmin sain vaimoltani autokyydin töihin.
Piikin iskiessä olin kirjoittamassa arvostelua Anne Hännisen runokokoelmasta Oljilla täytetty nainen (Wsoy, 2005), jonka teemana on ajankulku ja muistamisen mahdollisuus. Kokoelma alkaa säkeillä: ”Vuosikymmen, linnunlento / pihapiirin yli, / sen paluuta et näe”. Vaikka paluuta ei näe konkreettisesti, voi paluun nähdä kuvina, kuulla kuminana, haistaa havuina, maistaa mansikkana ja tuntea vaikka tuskana. Sisäisesti, valikoiden voi nähdä (onko muunlaista näkemistä?) ajallisesti yhtä hyvin lähelle kuin kauas. Nyt taisin nähdä lähelle.
Kokoelman päässäni pyörivän teeman ja Neil Youngin herkän äänen yhteisvaikutuksesta koin jotakin, joka pakotti soittamaan puhelun. Tai mistä sen tietää, miksi me asioita teemme muuta kuin pakosta. No, kukaan ei ainakaan pakota minua kirjoittamaan tätä tähän. Toivottavasti en edes minä itse. Mutta onneksi soitin sen puhelun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti