Asiasta ei tarvitse tietää kaikkea voidakseen puhua siitä, sillä mistään asiasta ei voi tietää kaikkea. ”Kaiken” tietäminen on sula mahdottomuus. Vaikka tämän myöntänevät kaikki, kuulee kuitenkin tuon tuosta ihmettelevän kysymyksen vaikkapa siitä, että jokin elokuva on näkemättä. Voivoi, kuinka pohjalla olisinkaan, jos en olisi nähnyt kaikkia elokuvia, joiden nimessä on sana Frankenstein? - Mitä, etkö sä ole sitäkään nähnyt? Kyllä sun pitäis olla. Tarkkaan ottaen minun ei pidä mitään.
Kerran otin osaa keskusteluun, jossa yhden mielipiteen mukaan ihmisen velvollisuuksiin kuuluu se, että hän on nähnyt tietyt elokuvat, muun muassa Casablancan (1942) ja 400 kepposta (1959). Varmasti on hyvä ja mukava, jos on nähnyt kyseiset elokuvat – ainakin jos haluaa tietää jotakin elokuvan historiasta. Mutta että ihan velvollisuus – tuskin. Ketään ei voi velvoittaa katsomaan elokuvia, lukemaan kirjoja, kuuntelemaan musiikkia tai ihastelemaan modernia tanssia. Ketään ei voi velvoittaa edes katsomaan tai lukemaan uutisia, vaikka olisi hyvä tietää, mitä maailmassa tapahtuu.
Mitä elokuvia minun sitten pitäisi olla nähnyt? Tietysti ainakin elokuvien kaanon ja klassikot olisi hyvä tuntea. Aivan, mutta elokuvan listaaminen kaanoniin ja nimeäminen klassikoksi ovat keinoja, joiden tarkoitus on saada ihmiset katsomaan tiettyjä, jostakin syystä arvokkaiksi määritettyjä elokuvia. Suomalaisen elokuvan kaanonista puhuttaessa useimmiten mainitaan ensiksi ainakin Tuntematon sotilas (1955; tavallisesti vain Laineen versio, vaikka Mollbergin sodanvastaisempi teos (1985) ansaitsisi myös kunniansa) ja Talvisota (1989). Tämä tuntuu itsestään selvältä, koska meidät on tietynlaiseen ajatteluun kasvatettu. Sota on suomalaiskansallisen tarinan kivijalka. Siksi myös Rukajärven tie (1999) lienee jo liitetty elokuvakaanoniimme, noin niin kuin itseoikeutetusti.
Mutta kuka kaanoneita oikein rakentaa? Millä perusteella sinne ei yhtä hyvin kuuluisi esimerkiksi Irmeli, seitsentoistavuotias (1948) tai Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995)? Ehkä jonkun mielestä kuuluvatkin, mutta tällöin kyse on subjektiivisesta kaanonista. Yleisesti hyväksytyssä kaanonissa on kyse vallankäytöstä, sillä sen tehtävä on sosiaalistaa ihminen tietyllä tavalla ajattelevaksi ja toimivaksi. Ideaalitapauksessa subjektiivinen kaanon olisi kai sama kuin yleisesti hyväksytty kaanon.
Ketään ei voi velvoittaa taiteen (tai minkään) ääreen, mutta kaikille taide olisi hyväksi. Taide, niin populaarissa kuin ”korkeassakin” muodossaan, kertoo meille paljon muutakin kuin vain siitä taidemuodosta, jonka äärellä olemme. Taiteen kokeminen kertoo ihmisyydestä, ihmisenä olemisesta ja sen ehdoista, jotka voivat paljastua sekä elokuvissa että niiden kaanonissa. Elokuvat näyttävät potentiaalisia tapoja, joilla maailma rakentuu ja joilla valtaa pidetään yllä. Elokuva itse on tavoista yksi.
Ehkä kuitenkin kaikkein eniten taide kertoo kokijasta itsestään. Itseään ei tieten tahtoen kannata ajaa sekopäätilaan, mutta elokuvaa katsoessaan tai kirjaa lukiessaan kannattaa pohtia sitä, miksi kädet hikoavat, lihakset jännittyvät, nauru kajahtaa ilmoille tai kyynel valuu poskelle. Kyllä niille potku jostain tulee. Järkevän ihmisen toimintaan kuuluu se, että hän tarkkailee ympäristöään ja itseään. Hän ei väitä tuntevansa tai tietävänsä jotakin, jota ei tunne tai tiedä. Muuten joutuu vaikeuksiin, sillä jatkokysymyksiä on aina helppo keksiä. – Ai se, olen mä sen nähnyt. – No minkälaisen kuvan se sun mielestä antoi intiaanien luonteesta…?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti