Kulinaristidekkari

Kesällä luemme dekkareita. Ainakin kirjakauppojen markkinaihmiset ovat julistaneet kesän olevan dekkareiden aikaa. Ehkä väitteessä on jotakin perää, sillä itse ainakin luen dekkareita vain kesäisin.

Muistan hyvin, miten dekkari liittyi minun kesääni. Katseeni kierteli Kajaanissa kirjakaupan hyllyjä, kunnes silmäni pysäyttivät jalkani alennusdekkareiden pinolle. Nostin käteeni pienikokoisen teoksen Kuolema keskuskomiteassa (suom. Jyrki Lappi-Seppälä 2000, alk. 1981). Nimi läikehti mielessäni kiinnostavan punaisena. Ajattelin myös, että ostanpa tämän, koska kesällä kuuluu lukea dekkareita. Olin ajautunut markkinamiesten verkkoon.

Onneksi, sillä muuten tuskin olisin ajautunut Manuel Vázquez Montalbánin (1939-2003) luoman etsivä Pepe Carvalhon apulaiseksi. Ja se minusta todella tuli, sillä etsivän apulaiseksi ajautuu jokainen lukija. Jos päähenkilö olisi rikollinen, tulisi lukijasta rikostoveri.

Kirjallisilla etsivillä on lähes poikkeuksetta jokin erityinen kiinnostuksen kohde. Se on useimmiten jokin juoma, kuten calvados Maigret’lla tai Talonmiehen vapaapäivä eli jallukola Jussi Vareksella. Carvalhokaan ei sylje lasiin, mutta hänellä juomat ovat pääasiassa osa ateriointia. Carvalho onkin kulinaristi, joka jakaa mieluusti ruoanlaitto-ohjeita tutuille, tuntemattomille ja vaikka ravintoloiden kokeille. Montalbánille Carvalhon (tai kenen tahansa kirjan henkilön) suu on väylä osoittaa oma ruokainnostuksensa ja –tuntemuksensa. Teoksessa Etelän kutsu (suom. Jyrki Lappi-Seppälä 1999, alk. 1979) Carvalhon haastattelema markiisi intoutuu luennoimaan:

”Huomatkaa, Espanja ei ole lahjoittanut maailmalle yhtään merkittävää lämmintä keittoa, jollei madridilaista cocidomuhennosta pidetä sellaisena. Sen sijaan täällä on maailman runsain valikoima kylmiä keittoja. Gazpachoja on yhtä monta lajia kuin risottoja. Morteruelo on erinomaista tähän aikaan päivästä ja tämän leivän kera, jonka tuotan suoraan Palafrugellista. Kuvitelkaa, nyt olisi englantilaisten teehetki. Mutta voiko teetä verrata tähän kylmään valkoviiniin ja tähän morterueloon? Vahinko ettei ole viininkorjuuaika, koska pari moscatel-rypälettä välipalan päätteeksi olisi piste i:n päälle.” (1999, 83.)

Katkelman jälkeen voisin napata käteeni ruokasanakirjan. Ilman cocidomuhennoksen, gazpachon tai morteruelon selittämistäkin huomaa, että Montalbán nostaa jalustalle omaa ruokakulttuuria. Tai oikeastaan barcelonalaisen Carvalhon kautta kunniaa saa erityisesti katalonialainen ruoka. Markiisin yllä oleva vuodatus ei mitenkään voisi tulla Carvalhon suusta. Kun Carvalho joutuu matkustamaan pitemmäksi aikaa Madridiin, valittaa hän jo etukäteen sitä, että siellä ei osata tehdä edes kunnollista sisälmyssoppaa.

Mutta unohtakaamme reseptit, sillä kesällä kuuluu lukea dekkareita. Montalbán on hyvä vaihtoehto. Joidenkin valtioiden päämiehetkin tuntuvat kallistuneen hänen puoleensa.