Olen viime aikoina lukenut Alex Matsonin Muistiinpanoja (1959). Toisen muistiinpanoja lukiessa voi harjoittaa kärkevää sananvaihtoa joutumatta vastuuseen. Vastaväite on tarpeen kuitenkin vasta sitten, kun uskaltaa ottaa vastuun. Muuten kyse ei ole väitteestä, vaan tyhjään tilaan huudetuista merkityksettömistä sanoista.
Mielipiteen esittäminen on aina uskaliasta. Toisilla, kuten vaikka Silvio Berlusconilla, on tukenaan valta. Koska tällöin kaikki sanat ovat sallittuja, ne voi myös jättää huomiotta. Tästä voisikin melko loogisen aasinsillan kannattelemana heittää onkensa suomalaisen elokuvalehdistön (!) omituisesti virtaavaan jokeen. Mutta hulluja pidetään jännityksessä antamalla heidän odottaa. Siksi laajalevikkinen ja vireä elokuvalehdistömme kommentointi saa myös odottaa.
Matson veistelee muistiinpanoissaan lastuja taiteen tekemisestä, vastaanottamisesta, arvioimisesta ja tieteellisestä tutkimisesta. Jokaisessa näkökulmassa on aina oma vankka tukensa, johon nojaten väitteitä esitetään. Yhtäaikaa tietenkin nojataan moneen tukeen. Keskustelukumppanin mukaan voi sujuvasti päättää, mihin milloinkin kannattaa kaatua.
Matson esitti 47 vuotta sitten seuraavan väitteeen: ”Jos henkilötiedoilla todella olisi merkitystä runon ymmärtämisen kannalta, eivät runoilijat olisi laiminlyöneet liittää rakkausrunoihinsa rakastettujensa nimiä ja puhelinnumeroita” (1959, 59).
Kerrottakoon vielä, että yhden suomalaisen elokuvalehden nimi on Filmihullu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti