Vastaisku oli ensimmäisiä asioita, joka kävi mielessäni, kun katsoin uutiskuvia Lontoon joukkoliikenteeseen tehdyistä pommi-iskuista. Maailma ei ole yhdensuuntainen putki. Vastaiskun voi World Trade Centerin kaatumisen jälkeisessä terrorismikontekstissa ymmärtää kahdesta suunnasta: vastaisku liittyy joko Yhdysvaltain ja sen liittolaisten vastatoimiin tai vastatoimiin Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia kohtaan. Kumpaakaan ei voi hyväksyä.
Lontoon pommien jälkeisissä uutislähetyksissä haastateltiin tavalliseen tapaan ihmisiä, jotka olivat paikalla tai lähistöllä, kun iskut tapahtuivat. Yksi haastateltava ihmetteli, miksi tällaista voi tapahtua, vaikka Yhdysvallat on tehnyt kaikkensa terrorismin kitkemiseksi maailmasta. Niin, miksi tällaista voi tapahtua, vaikka Yhdysvallat heihin itseensä ja heidän väkivalloin ylläpitämäänsä taloudelliseen järjestelmään kohdistuneen iskun jälkeen huusikin heti sotahuutoa?
Tammikuussa 2003 yhdysvaltalaiset runoilijat perustivat sodanvastaisen yhteenliittymän Poets Against War vastustamaan sotatoimia Irakissa. Heti eilisten iskujen jälkeen Tony Blair piti televisiopuheen, jossa hän painotti, että ”meidän arvomme ja elämäntapamme” voittavat. Puheen suunta oli tuttu. Viattomien ihmisten uhraaminen on aina yhtä järkyttävää. Järkyttävä on myös maailma, jossa jonkun pitää aina voittaa. Tarvitsemme edelleen myös sodanvastaisia runoja. Kirjoitin seuraavan pari vuotta sitten.
Lentokone lentää silmille
kuin vieteriukko kannen alta.
Ravistelet omenapuuta,
jätät hedelmät nurmelle mätänemään.
Maailma järjestyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti