François Ozonin Rakkaus – meno & paluu (5 x 2, Ranska 2004) on elokuva, jossa edetään nykyhetkestä menneeseen. Suunta on kiehtova, vaikka kerronnallisena ratkaisuna ajankulun kääntäminen ei mitenkään omaperäinen olekaan.
Elokuva alkaa kalseasta kohtauksesta, jossa Marionille (Valeria Bruni-Tedeschi) ja Gillesille (Stéphane Freiss) luetaan heidän avioeronsa faktat. Marion ja Gilles allekirjoittavat eropaperit ja homma on selvä. Viiteen episodiin jaettu elokuva päättyy hiekkarannalle, josta pari kävelee yhdessä laskevan auringon kiillottamaan mereen. Loppu on jännittävällä tavalla avoin, vaikka takaperoinen kerronta kuolinlaukauksen sisältääkin.
Episodit on rajattu feidauksilla. Näemme episodien välissä hetken vain mustaa. Nuo mustat rajat voisivat olla henkilöiden yksilöllisen muistin paikkoja, joihin katsojalla ei ole pääsyä. Tarinan eheyttääkseen katsoja voi vain muistella, mitä ensimmäisen episodin avioeropaperissa taas lukikaan. Tarinan alkuun upotettuna johdantona se tarjoaa kartan elokuvan katsomiseen.
Elokuvasta juontuu mieleeni Coldplayn The Scientistin (2002) sanat:
Vaikka sanat osuvat nenäksi päähän, syntyy yhteys Coldplayhin aiemmin näkemieni kuvien kautta. Muistatte kai, miten tv-sarjan Rimakauhua ja rakkautta (Cold Feet, 1998-2003) viimeisen jakson lopussa Adam (James Nesbitt) ystävineen matkusti ripottelemaan Rachelin (Helen Baxendale) tuhkat Portmerioniin? The Scientist soi taustalla.
Rimakauhua ja rakkautta päättyi televisiossa, mutta aina soidessaan on laulu muistuttanut minua sarjasta ja sen henkilöistä. Alankohan nyt muistaa tuosta laulusta myös Ozonin elokuvan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti