Heitä noppaa

Tiedät, mihin ole menossa. Reitti on tuttu, jokapäiväistä leipää. Ensin astut ulos ja lähdet määrätietoisesti askeltamaan jalkakäytävää vasemmalle. Kahden korttelin päästä ylität suojatien kohdalla kadun ja jatkat kulkuasi samaan suuntaan. Alamäen jälkeen tervehdit tutuksi käynyttä postinkantajaa. Käännyt oikealla ja seuraavasta kulmasta vasemmalle. Pian oletkin perillä. Ah, huoneilmaa keuhkoihin...

Mitä jos lähtisitkin kävelemään täysin eri suuntaan kuin ajattelit? Mitä jos kulkisitkin niin, että et tiedä, milloin saavut perille? Mitä jos hengittäisitkin enemmän ulkoilmaa, tarkkailisit istutuksia, arkkitehtuuria ja ihmisiä oudommilla katuosuuksilla? Tutun kaupungin katsominen toisin silmin virkistää. Se on suositeltavaa jo siksi, että se vaatii enemmän aikaa kuin pikakävely suoraan lähtöpisteestä määränpäähän. Aikaa pitää tietenkin varata enemmän. Mutta aikaahan on, kello jaksaa käydä. Tässä aika ei ole kahisevaa eikä kilisevää vaan henkistä rahaa.

Koska harva meistä todella tuntee kotikaupunkinsa nurkkia, kannattaa kävelyretkiä tuntemattomaan tehdä viikonloppunakin. Silloin ainakin luulisi olevan aikaa. Yksi mahdollinen keino vieraalle määperälle etenemiseen on satunnaisuuteen perustuva noppakävely (dice walk). Sen yksinkertainen periaate on se, että jokaisessa risteyksessä, jokaisessa paikassa, josta voi kääntyä toiselle tielle, heitetään noppaa ja katsotaan, mihin seuraavaksi pitää kääntyä. ”Peliä” pelataan niin kauan, että päädytään sinne, mihin halutaan päästä. Tietenkin noppakävelyä voi harrastaa myös samoilemisen ja näkemisen ilosta.

Ajauduin noppakävelyyn psykomaantieteen ja situationismin kautta. Situationistisen ajattelun ykkösnimen Guy Debordin mukaan kahlitsevia kaavoja voi rikkoa ajelehtimalla (dérive). Ajelehtiminen on leikkisää käyttäytymistä, mutta koska situationistinen ajattelutapa on yhteiskuntakriittistä, edellyttää ajelehtiminen tietoisuutta ajasta, paikasta ja niiden vaikutuksista ihmisen valintoihin ja toimintaan. Ajelehtimisella voikin olla useita funktioita.

Situationisti suunnittelee ja rakentaa kokeellisia tilanteita ja ympäristöjä niin, että kulkijan halut saisivat edes väliaikaisen mahdollisuuden toteutua. Situationistien ajelehtimisen peruskäsite on détournement, joka merkitsee kappausta, kavallusta tai väärinkäyttöä. Noppakävelyssä kaupunki muuttuu tilaksi, joka kaapataan omiin tarkoituksiin. Tai oikeastaan noppakävelyssä kävelijä kaappaa itsensä ja antaa itselleen aikaa ja mahdollisuuksia uusiin kokemuksiin.

Ei noppakävelykään kaavoista irrota, koska silläkin on sääntönsä. Voikin kysyä, onko ajelehtiminen vielä ajelehtimista, jos se tapahtuu etukäteen laadittujen sääntöjen mukaan. Ehkä ei, mutta säännöt ainakin ovat uudet. Ja jos noppakävelyssä ei huomaa muuta, niin ainakin todennee sen, että rutiinejakin voi kaivata – ainakin silloin, kun ne eivät ole pakottavia.