Jussi Kylätaskun (1943-2005) käsikirjoittamassa televisioelokuvassa Matti Väkevä (ensiesitys 1979) Matti matkustaa 1970-luvun puolimaissa Ruotsiin paremman toimeentulon toivossa. Työtä on tarjolla, mutta pian Matti huomaa johtajan sanat todeksi: ”Ei elintaso yhtä miestä kaipaa”. Suurin toivein lähti viljelijää, muuraria ja seppää. Elintaso ei kaivannut ketään yksittäistä työntekijää, koska sen, minkä ihmiskäsi taisi, osasi kone paremmin. Koneessa kiteytyy yhtäaikaa ihmistyön helpottaminen ja aliarvostaminen.
Kone osaa myös näyttää jotakin sellaista, joka on saattanut unohtua tai sellaista, mistä ei ole koskaan tietoa ollutkaan. Televisiokone osaa näyttää meille meidän muistomme. Oikeastaan kuvakoneet tekevät meille meidän muistomme. Italo Calvinon teesin mukaan muisti on moninaisten kuvakerrostumien alle joutunut ”roskasäiliö”, josta nousee pintaan asioita perin harvakseltaan. Calvino pelkää, että me kadotamme kykymme nähdä ”suljetuin silmin”.
Ajatuksen taustalla tuntuu välkkyvän sanan ja kuvan vastakkainasettelu, jossa sana nähdään paremmaksi, koska se tekee meistä aktiivisempia. Miksi televisiossa nähtävät kuvat eivät voisi tehdä meistä aktiivisia? Miksi television rakentamat muistot olisivat jotenkin huonompia kuin ”omat” muistomme? Kaikki näkemämme kuvat tallentuvat muistijäljiksi johonkin aivojemme kuvalohkoon. Muistijälki ei useimmiten kuitenkaan ole mikään polttomerkki. Esimerkiksi jokainen voi muistella, mitä tuli tänään lehdestä luettua. Aika monta juttua ja otsikkoa on jo painunut muistin hautuumaalle tai siihen ”roskasäiliöön”, josta niiden ei enää milloinkaan tarvitse ylös nousta. Kyse on tärkeydestä ja tarpeellisuudesta, mutta myös inhimillisyydestä. Ihmiselle on ominaista muistaminen ja muisteleminen, mutta niin on unohtaminen ja unohteleminenkin.
Runokokoelmassaan Hyviä uutisia (1969) Kylätasku kirjoitti, että ”sanat nousevat mullasta kuin ruoho, jokaisen kärjessä pistin.” Nuo pistimet nousevat usein ympäristöstä. Yksityisen muistin tärkeimpiä kehyksiä ja opastajia on yleinen muisti. Yleistä muistia edustavat esimerkiksi erilaiset arkistot ja median uutistarjonta. Lopulta kaikki perustuu kuitenkin yksilölliseen valintaan. Jonkun tai joidenkin täytyy päättää se, mitä näytetään ja kerrotaan mutta myös se, miten jokin asia näytetään ja kerrotaan. Kapitalismikriittisen Matti Väkevän balladikerronta perustuu 1960-luvun loppupuolelta lähtien tutuiksi ja suosituiksi käyneisiin poliittista kommentaaria tukeviin lauluihin. Tuttuutta korostavat Kaj Chydeniuksen hienot sävellykset.
Muodollisesti laulujen esittämisessä on olennaista nimenomaan esittäminen, katsojaan katsominen. Kun näyttelijä osoittaa julistavan laulunsa suoraan televisiokatsojalle, fiktiivisen tarinan näkymätön jatkuvuus katkeaa. Katseiden kohtaaminen yhdistää television fiktiivisen ja kotisohvan faktuaalisen tilan: katsoja vedetään mukaan keskusteluun; katsojasta tehdään aktiivinen. Samassa näyttämölle rakennetun tarinaspektaakkelin julistus muuttuu konserttimaiseksi spektaakkeliksi. Spektaakkelia ei pääse pakoon. ”Herrat on aina herroja”, mutta kerrontakin on aina jonkun kertomaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti