maanantaina, kesäkuuta 27, 2005

ALUKSI

Tervetuloa katsomaan ulos ikkunasta. Ikkunan takana on pieni metsikkö ja ikkunan edessä kaksi iäkästä mäntyä, joissa innokkaat oravat kiipeilevät. Jotakin puuttuu. Puuttuva osa voisi olla David Attenbourough’n kertojaääni, joka toteaisi, että oksalta oksalle loikkiva nuori orava pääsi tällä kertaa juuri ja juuri karkuun saalistajan kynsistä. Räpäytän silmiäni. Seuraavassa kuvassa näkyvät vain heiluvat oksat. Orava on kadonnut näkökenttäni rajojen ulkopuolelle. Räpäytän uudestaan.

Luonnon tarjoama näkymä ei ole yhtään luontodokumenttien spektaakkelia kummempi. Ikkunan takana ei ehkä tapahdu yhtä paljon kuin television dokumenteissa, joissa eläimet tuntuvat koko ajan joko taistelevan tai jatkavan sukua. Television ja ikkunan kuvan katsojalle asiat kuitenkin toimivat samalla tavalla.

Näkökenttä ei ole rajaton. Ainakin on pakko kääntää päätään tai liikuttaa jalkojaan nähdäkseen, mitä on selän tai edessä olevan talon takana. Jostakin oikeakielisyysoppaasta olen lukenut, että vain ikkunoissa ja ovissa on puitteet. Puitteet ovat rajaava, sekä näkemistä vaikeuttava että suuntaava elementti. Samalla tavalla kuin elokuvateatterin valkokankangas tai televisioruutu rajaa näkymän, en minä ikkunankaan ”puitteissa” näe kaikkea. Poliitikkokin kehuu aina ratkaisujaan oikeiksi ja onnistuneiksi ”näissä puitteissa” tai ”näissä raameissa”. Ehkä homma on puhujan omasta mielestäkin tuolloin karannut käsille.

Ikkunani edessä seisovista männyistä näen korkeussuunnassa vain kymmenisen metriä, vaikka puut ovat ainakin kolmikymmenmetriset. Kun orava kisailee oksistossa lajitoverinsa tai vain häntänsä kanssa, näen oravasta vain sen, minkä ikkunan puitteet antavat myöten. Oravan kadottua ylemmille oksille, joudun itse täydentämään tarinan jatkon. Ikkuna luottaa vastaanottajaan, olipa sen takana oleva näkymä millainen tahansa. Tällöin mielikuvitus korostuu. Italo Calvino (1996, 95) kirjoittaa teoksessaan Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle mielikuvituksesta ”mahdollisuuksien varastona, johon sisältyy sekä se, mitä ei koskaan ole ollut olemassa että se, mikä ei koskaan tule olemaan, mutta joka olisi voinut olla olemassa”.

Niin on aina raamitetuissa näkymissä, siis myös blogi-ikkunoissa. Siksi tämän blogin nimi on ”Katson ulos ikkunasta”.

1 kommentti:

Ari Helander kirjoitti...

Moi!

Onnittelut uudelle bloggaajalle! Sinä olet nyt edistynein meistä, koska olet lähtenyt rohkeasti uusien medioiden tielle!

Ikkunasta tai muuten rajatusta tilasta ulos katsominen on mielenkiintoinen aihe. Ikkuna on elementti, jonka ansiosta sisällä huoneessa on mahdollista hengittää ja elää. Ikkuna merkitsee mahdollisuuksia sillekin, joka ei ehkä pääse enää kulkemaan kotinsa ulkopuolelle. Ikkuna liittyy jo symbolina mielikuvituksen ja vapauden maailmaan. Legendaarinen suomalainen pianotaitelija ja pedagogi Leea Isotalo totesi pianonsoitonopetuksesta, että liian tiukka metodi on kuin huone ilman ikkunaa.

Kirjoitat mielikuvituksesta mahdollisuuksien varastona. Teen usein piano-oppilaitteni kanssa seuraavan harjoituksen:

Tuon tunnille kokoelman erilaisia postikortteja (maisemia, ihmisiä, eläimiä, taidekortteja jne.) ja pyydän oppilasta valitsemaan harjoiteltavan kappalen tunnelmaan sopivan kuvan. Sitten pyydän hän kuvailemaan kuvan tunnelmaa. Sitten tärkein asia: "Kuvaile sitä mitä kuvasssa ei näy." Mitä on tuon talon takana? Minne tuo tie vie? Minne tämä ihminen on menossa? Mikä on aiheuttanut sen, että tuo poika on iloinen? jne. jne.

Harjoituksen tarkoituksen on mielikuvituksen varaston laajentaminen. Minusta mielikuvitus on tehokkain "ikkuna" ulospäin. Sen avulla voi myös katsoa kuvittelijan sisään, mutta tietenkin intimiteettiä kunnioittaen.

Tällaisia mietteitä tänään. Onnea vielä uudelle blogille.