Kasari, ysäri & tuutausari

Muutamana yönä tuuli on etsinyt talomme peltikatolla pesäpaikkaa. Viime yönä heräsin heti neljän jälkeen ja aloin miettiä asioita, joita pitäisi miettiä vasta päivällä. En saanut nukuttua. Kuuntelin tuulen asekeleita katolla. Senkään ei ollut hyvä.

Vaimon kello herätti puoli kuudelta. Sanoin huomenta, että olen ollut hereillä jo jonkin aikaa. Myönsin samaan hengenvetoon, että ehkä syynä on jännitys, vaikka en huomaakaan jännittäväni. Lähdemme illalla Englantiin. Aivan kuin en olisi lentänyt aiemmin.

Tuntuu hyvältä päästä pois tutusta ympäristöstä. Vaikkakin vain hetkeksi. Oikeastaan tutusta ympäristöstä erkaantumisen tunne on jännittävä, ei matka tai tapa, jolla matkustetaan. Uudessa paikassa jokaisen puun takana on uusia puita, ei pystyyn kuivuneita tai kitukasvuisia pensaita. Ja jo nyt tiedän, että juuri sanomani ei ole totta. Kaikki on myyttien ja legendojen kuorruttamaa, varsinkin paikka, jossa viereisen, Bill Glennin nappaaman kuvan puu kasvaa. Mutta mikä vika on myyteissä ja legendoissa? Mistä me tiedämme, mikä on totta, kun asioiden totuusarvo kuitenkin muuttuu ajan kuluessa?

Me puhumme ja kirjoitamme, koska olemme oppineet jonkin yhteisen kielen. Suomessa puhutaan ja kirjoitetaan tavallisimmin suomea, Ruotsissa ruotsia ja Englannissa englantia. Onpa kieli mikä tahansa, koskemme maailmaan kielellä. Jos nyt olisi pakkasta, sen voisi taas kerran todeta kivuliaan konkreettisesti. Kun puhutaan kielenkäytöstä eikä kielen käytöstä, niin mihin me oikein viittaamme? Pystymmekö viittaamaan mihinkään, kysyisi yksi jos toinenkin ranskalainen kulttuuriteoreetikko.

Minulla on mielikuva paikasta, jota nimitetään Glastonburyksi. Siellä on käytettävä englannin kieltä tullakseen ymmärretyksi. Englantia opimme koulussa ja maailmassa, jonka omistaa englannin kieli, jolla maailma on rakennettu. On hienoa, että on olemassa Radio City, joka opettaa englannista taittuvien slangisanojen johtamista. City toteaa soittavansa kolmen vuosikymmenen parasta rokkia: kanavalla soitetaan kasareita, ysäreitä ja tuutausareita. Slangissa asuu tuuli, joka ei suostu löytämään itselleen nukkumapaikkaa. Näin on kai hyvä, sillä tuutausarien avulla maailmassa pärjää pitkälle.